VALIKKO

Suomi ei panosta kansalaisten terveyteen

  • Helsinki
  • 24.04.2024
  • 12:15
  • (Päivitetty: 25.04. 8:12)

Orpon hallitus tekee toistuvasti merkittäviä leikkauksia terveydenhuoltoon, vaikka Suomen terveydenhuoltoon käyttämä bruttokansantuoteosuus on verrokkimaitamme vähäisempi.

Euroopan unionin maat käyttivät vuonna 2020 bruttokansantuotteestaan keskimäärin 10,9 prosenttia terveydenhuoltoon, mutta Suomi vain 9,6 prosenttia.

Suomea pienempi osuus bruttokansantuotteesta terveydenhuoltoon käytetään esimerkiksi Sloveniassa, Bulgariassa ja Latviassa. Muissa pohjoismaissa terveydenhuollon osuus oli selkeästi Suomea suurempi, esimerkiksi Ruotsissa 11,4 prosenttia ja Tanskassa sekä Norjassa 10,5 prosenttia. Saksa käytti terveydenhuollon 12,8 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Suomessa terveydenhuoltoon käytettävä osuus bruttokansantuotteesta ei ole kasvanut vuosien 2012-2020 aikana huolimatta hoitomahdollisuuksien kehittymisestä ja väestön ikärakenteen muutoksesta.

SEN LISÄKSI, että Suomessa käytetään verrokkimaita vähemmän rahaa terveydenhuoltoon, jaetaan niukka rahoitus neljälle eri toimijalle: yksityinen terveydenhuolto, työterveyshuolto, opiskeluterveydenhuolto ja julkinen terveydenhuolto.

Yksityisen terveydenhuollon julkinen rahoitus käsittää muun muassa Kela-korvaukset, palvelusetelit ja ostopalvelut.

Rahoituksen kohdentaminen neljälle eri toimijalle aiheuttaa tehottomuutta, henkilökuntapulaa ja eriarvoisuutta terveyspalvelujen saatavuudessa. Henkilökuntapulaa yritetään ratkaista sairaaloiden toimintaa karsimalla tai sairaaloita lakkauttamalla, vaikka keskeinen tekijä on päällekkäinen palvelutuotanto.

TERVEYDENHUOLLON eriarvoisuus näkyy esimerkiksi elinajanodotteessa, joka on sidoksissa sosioekonomiseen asemaan. Vuonna 2024 julkaistun Tarkiaisen ym. tutkimuksen mukaan ylimpään tuloviidennekseen kuuluvan miehen elinajanodote on Suomessa 11 vuotta pidempi kuin alimpaan tuloviidennekseen kuuluvan miehen. Vastaava elinajanodotteen ero naisilla oli lähes 6 vuotta.

Tällä hetkellä yksityisessä terveydenhuollossa ja työterveyshuollossa on ylitarjontaa, mikä näkyy päivittäisinä käyttämättöminä lääkärin vastaanottoaikoina.

Toisin on julkisessa terveydenhuollossa, johon kaikki hoitoa tarvitsevat eivät edes jonottamalla pääse. Odotusajat koskevat julkisen terveydenhuollon käyttäjiä ja aiheuttavat viivettä mahdollisten jatkotutkimusten toteutumiseen ja hoidon oikea-aikaiseen saamiseen.

Terveyspalvelujen oikeudenmukaisen ja oikea-aikaisen saatavuuden näkökulmasta on katastrofaalista, että perusterveydenhuollon hoitotakuu kasvatetaan jälleen 90 vuorokauteen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Helsingin SDP:n piirihallituksen jäsen.

AVAINSANAT

Elämme kovia aikoja, sanoi Carl Barks – mutta katurähinöillä ne eivät muutu paremmiksi

  • Helsinki
  • 18.04.2024
  • 20:37
  • (Päivitetty: 19.04. 13:55)

Jokaisessa puolueessa on omat linssiluteensa, joille ei enää perinteinen hidas politiikanteko tunnu kelpaavan – suora ulkoparlamentaarinen toiminta olisi muka nyt kovina aikoina sitä parempaa vaikuttamista. Tämä voi kuitenkin syöstä vielä isompiin vaikeuksiin.

Otsikon lause liittyy vanhaan Aku Ankan klassikkoon Puhuva koira. Carl Barksin (1901-2000) kynästä syntynyt tarina peilailee halua päästä julkisuuteen ja saada sitä kautta arvostusta.

Tarina oli piirretty kauan ennen sosiaalisen median klikki-tykkäys-peukutus-aikakautta. Tänä päivänä monella on mahdollisuus päästä esille esiintymällä tosi-TV:n seikkailuissa tai möläyttelemällä henkilökohtaisia asioita sosiaalisessa mediassa.

Joku onnistuu ja tekee hyvää tiliä, mutta useimmat eivät pääse alkua pidemmälle ja jäävät suureen tuntemattomuuteen. Tällaistahan se on vähän politiikassakin.

VALTAOSA politiikassa toimivista ihmisistä on tietenkin asiallisia, aatteellisia ja asioihin huolellisesti perehtyviä ihmisiä, joilla on vakaa halu rakentaa ja kehittää yhteiskuntaa.

Mutta jokaisessa puolueessa on omat sooloilijansa ja linssiluteensa. Osa heistä on saattanut alkaa vähätellä nykyisen edustuksellisen demokratian vaikutuskeinoja.

On alettu höpistä ulkoparlamentaarisesta toiminnasta, jolla saisi tuloksia paremmin ja näyttävämmin kuin puolueen kautta.

Eduskunta- ja valtuustotyö kun ovat vähän hitaita temmellyskenttiä niille, joilla on ollut mielessään valmiita ratkaisuja maan, kunnan tai kaupungin ongelmiin.

TÄSSÄ SOPII muistaa, että historian tunnetuimpia ulkoparlamentaarisia aktiiveja olivat muun muassa Josif Stalin (1878-1953) ja Adolf Hitler (1889-1945).

Kumpikin oli läpeensä kyllästynyt maidensa aiempaan tehottomaan ja kehnoon järjestelmään. Valtaan päästyään he suhtautuivat perin penseästi demokratian tapoihin, kuten erimielisyyden osoittamiseen ja sietämiseen.

Myönnän esimerkkini kärjistetyksi, mutta kummankin vallan astinlautana oli nimenomaan poikkeusolojen siivittämä ulkoparlamentaarinen toiminta. He hyödynsivät jatkuvien mellakoiden ja katuterrorin perinnettä.

Me voimme leikitellä ulkoparlamentaarisilla toimintahaaveilla vielä niin kauan, kun yhteiskuntajärjestys suojelee tasavertaisesti myös mielenosoittamista.

Nyt kun esimerkiksi lauma nuoria ja maailmantilasta ahdistuneita ihmisiä istahtaa keskelle katua tai osoittaa muuten mieltään, he voivat olla varmoja siitä, että viranomaiset eivät pieksä heitä pampuilla tai anna ulkopuolisten tehdä heille vahinkoa.

Meillä leikki päättyy yleensä siihen, että kaikki kannetaan varovasti poliisiautoihin. Mahdollisesti osallistujille lähetetään perään sakkolappuja, jotka jälkikasvustaan ylpeät vanhemmat tai isovanhemmat maksavat.

MUTTA MIKÄLI ulkoparlamentaristinen puuhailu ja sen valvominen alkavat radikalisoitua, seuraavaksi meilläkin voi olla odotettavissa kunnon katutappeluita.

Näistä on muualta Euroopasta jo esimerkkejä. Otteet kovenevat ja lääkäriapujakin aletaan tarvita. En ole vakuuttunut tämän vaikuttavan suotuisasti yhteiskunnan kehitykseen ja asioiden hoitoon.

Tietysti elämme nyt kovia aikoja. Perusongelmiin on voitava puuttua, mutta nyt on pikemminkin nähtävissä se, että paniikissa ja kiistämättömän epäpätevyyden vallitessa yhteiskunnan yhteistyökyky on tiessään.

Osin tilanne on kotoperäistä, osin maailmanlaajuisen kehityksen sanelemaa.

Emme ole nähtävästi osanneet vieläkään ymmärtää, että emme Suomessa ole enää suljettu talous. Emme voi vapaasti määritellä kotimaamme suhdanteita.

Kun yhtälöön lisätään väestön ikääntyminen, alhainen syntyvyys, vähäinen maahanmuutto ja vähentyneet kotimaan investoinnit, tuhon tie on viitoitettu selvästi.

Samaan aikaan olemme sisäisesti pahasti jakaantuneet eri leireihin. Oman ryydityksensä tuo toki Ukrainassa roihuava sotakin.

PUHEEMME ja riitelymme tässä tilanteessa kertovat, että kaikki järjestelmämme niin meillä kuin koko Euroopassa on rakennettu hyvien ja vakaiden aikojen varaan.

En edes yritä esittää mitään patenttiratkaisua selviytymiseemme. Mutta nykyisellä yhteiskunnan jakautumisella ja päätöskyvyttömyydellä tilanteemme vain huononee.

Työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen linjat etääntyvät toisistaan ja työtaistelut kovenevat. Tulee lisää lakkoja ja niitä pyritään rikkomaan. Tulee selkkauksia.

Epävarmuus, osattomuus ja köyhtyminen lietsoo ääriaineksia. Perheitä perustetaan yhä vähemmän ja huoltosuhde kärsii vielä lisää.

Jos kaikki edellä manaamani dystooppinen kehitys alkaa tosissaan realisoitua, aivan varmasti tuo joidenkin mainostama ulkoparlamentaarinen toiminta kokee kulta-aikansa.

Sitten elämme vielä kovempia aikoja.

 

Kirjoittaja on toimittaja-käsikirjoittaja Helsingistä.

AVAINSANAT

Alexander, älä anna tehdä Suomesta vähemmistöjä sortavaa Venäjää

  • Helsinki
  • 08.02.2024
  • 11:12
  • (Päivitetty: 08.02. 11:49)

Haluaisin kohteliaimmin varoittaa kokoomuksen presidenttiehdokas Cai-Göran Alexander Stubbia siitä, että vaalikentillä ja somessa häntä tukeva kampanjointi on aivan viime viikkoina saanut erityisen iljettävän ja likaisen sävyn.

Puhun paljon ihmisten kanssa, ja olen tavannut satoja ihmisiä puhumassa presidentinvaaleista. Yhä enemmän Stubbin puolesta kampanjoidaan käyttäen rumaa kieltä ja homoseksuaalien haukkumista.

Jos Stubb on suoraselkäinen suomalainen mies, kuten uskon, hän ei vain hiljaa vaikene, jos häntä pääosin on alettu kampanjoida koulukiusaamisen omaisesti, pilkkamalla vähemmistöjä ja syrjivällä vihapuheella.

Jos Stubb haluaa tulla koko kansan yhdistäväksi presidentiksi, vetoan, neljän vuoden kokemuksella kansanedustajana ja perustuslakivaliokunnan jäsenenä, että Alexander Stubb nyt asettuisi rohkeasti ja ryhdikkäästi puolustamaan Suomen perustuslakia, ja isänmaatamme, joka perustuu syrjimättömyyteen, vähemmistöjen oikeuksiin ja jokaisen ihmisen täyteen ihmisarvoon.

Emme ole Venäjä, jossa ex-kommunistiset diktaattorit perustelevat veristä tuhoamissotaa länttä vastaan länsimaisilla vapauksilla, sateenkaariväen ihmisoikeuksilla ja LGBT-myönteisyydellä.

Alexander! Emme elä Venäjällä, vaan Suomessa! Älä siis anna tehdä Suomesta sellaista! Tai Ugandaa, jossa miespari voi saada jopa kuolemantuomion!

Me monet keski-ikäiset perheelliset heteromiehet koemme velvollisuudeksemme puolustaa vähemmistöjä, sorrettuja ja kiusattuja sekä haavoittuvissa olosuhteissa ja köyhyydessä eläviä lapsia ja vanhuksia. Tämä on suomalaisen miehen velvollisuus ja kunnia, heikompien puolustaminen.

Puhalla siis peli poikki, joka velloo sairaana ja likaisena vihan lietsomisena somen keskustelupalstoilla.

Tee arvojohtajana selväksi, että et hyväksy vähemmistöjen syrjintää, pilkkaa ja halventamista.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja, yhteiskunnallisten aineiden opettaja, ja mm. toiminut aikoinaan 28 vuotta kaupunginvaltuutettuna Porissa, ministerin erityisavustajana sekä Demarinuorten puheenjohtajana.

AVAINSANAT

SDP:n lautakuntaryhmä: Säästetään Hesperianpuiston puut

Töölönlahden ja Hesperianpuiston maisemaa ilmasta kuvattuna.

Mannerheimintien remontin alle jäävä puurivistö on herättänyt paljon keskustelua helsinkiläisten keskuudessa. SDP:n kaupunkiympäristölautakuntaryhmä pitää tärkeänä, että pattitilanne Mannerheimintien ympärillä ratkaistaan pikaisesti ja puita pystytään säästämään Hesperianpuistossa mahdollisimman paljon.

Mannerheimintien remontti on välttämätön, jotta tulevaisuuden liikkumistarpeisiin voidaan vastata. Samalla uusitaan käyttöikänsä päähän tullutta kadunalaista infraa.

SDP:n lautakuntaryhmä kuitenkin katsoo, että alueen katusuunnitelma on melko vanha, kun se hyväksyttiin yleisten töiden lautakunnassa vuonna 2015. Kahdeksan vuoden aikana kaupungin suunnitteluosaaminen kehittynyt sekä yleinen ymmärrys luontoarvojen merkityksestä on lisääntynyt huomattavasti. Ehdotamme, että nykyisiä suunnitelmia tarkennetaan niin, että mahdollisimman moni nyt kaatouhan alla olevista 14 puusta säilyy.

SDP:n lautakuntaryhmä pitää tärkeänä, että Mannerheimintien remontti etenee aikataulussa, koska sillä on suuri vaikutus moniin muihin katutöihin sekä helsinkiläisten liikkumiseen. Keskusta-alueella on useampi yhtäaikainen katuremontti, jotka haittaavat liikkumista sekä aiheuttavat muuta häiriöitä.

Kaupungin tulee kehittyä ja uudistua, mutta samalla pitää huolehtia luontoarvojen säilyminen myös tuleville sukupolville.

SDP:n kaupunkiympäristölautakuntaryhmä:
Eveliina Heinäluoma
Olli-Pekka Koljonen
Sami Kuusela
Jenni Hjelt

AVAINSANAT

Saimaanpuistikko on taas uhattuna – näin se pelastettiin aiemmin

Kuvituskuvassa ilmakuva Helsingistä.
  • Helsinki
  • 23.01.2023
  • 20:30
  • (Päivitetty: 23.01. 20:01)

Olin Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen vuosina 1970-1992. Lautakunnan puheenjohtajana oli silloin Elannon johtaja Ylermi Runko, toinen demari.

1980-luvun lopussa lautakunnan esityslistalle tuli tontin varaaminen kauneudenhoitoalan ammattioppilaitokselle. Kaupunkisuunnitteluvirasto esitti oppilaitoksen sijoittamista Savonkadun vieressä kohoavaan Saimaanpuistikkoon. Tästä nousi Alppilassa iso häly.

Asuin siihen aikaan Sörnäisissä ja pyrin valvomaan Pitkänsillan pohjoispuolisten kaupunginosien etuja. Niinpä oli luonnollista, että minuun otettiin yhteyttä. Muistan erityisen hyvin erään vanhemmanpuoleisen, Saimaankadulla asuneen rouvan puhelun. Hän oli ilmiselvästi järkyttynyt ehdotuksesta. Hän kuvaili kallioiden maisemallista mahtavuutta ja etenkin lasten ja nuorten leikkejä ja puuhailuja kalliolla. Hän painotti, ettei lähistöllä ole mitään vastaavaa virkistysaluetta. Olin käynyt puistossa monta kertaa ja tiesin, että se piti paikkansa.

Otin asian puheeksi Rungon kanssa. Runkoa pidettiin kovana liike-elämän edustajana, mutta hän oli elänyt lapsuutensa ja varttunut aikuiseksi vaatimattomissa oloissa Pitkänsillan pohjoispuolella. Hän ymmärsi siellä asuvien ihmisten tarpeita ja pyrki ottamaan ne huomioon. Minulla ei ollut vaikeuksia saada hänet puolelleni. Yhdessä päätimme yrittää pelastaa Saimaanpuistikon.

Silloisen SKDL:n edustajat saimme helposti kannattamaan puiston säilyttämistä. Ongelma oli siinä, että porvareilla – niin kuin siihen aikaan sanottiin – oli lautakunnassa enemmistö. Jos olisi jouduttu äänestämään, olisimme hävinneet. Nyt Runko käytti arvovaltaansa. Hänellä oli hyvät suhteet viraston päällikköön, arkkitehti Lars Hedmaniin ja hän otti asian esille tämän kanssa. Hedman antoi asemakaavaosaston tutkittavaksi, löytyisikö oppilaitokselle toista paikkaa lähistöltä.

TYÖN tuloksena virasto sitten muuttikin ehdotuksensa. Kauneudenhoitoalan oppilaitos ehdotettiin sijoitettavaksi Savonkadun toiselle puolelle. Se meni helposti läpi, kaava hyväksyttiin valtuustossa ja vahvistettiin sisäasiainministeriössä, niin kuin laki silloin määräsi. Oppilaitos valmistui vuonna 1992. Nykyään se on nimeltään Helsingin palvelualojen oppilaitos.

Tänään Saimaanpuistikko on taas uhattuna, samoin kuin viereinen pieni Savonpuisto. Tällä kertaa ei ole kysymys yleishyödyllisen oppilaitoksen rakentamisesta, vaan suuren rakennusyhtiön, NCC:n, halusta päästä hyötymään rakentamalla puistoihin toimistotaloja. Kaupunki on antanut yhtiölle kehittämisvarauksen ja myötäillyt yhtiön pyrkimyksiä. Saahan kaupunkikin huomattavia rahasummia, kun se myy tai vuokraa puistoista rakennusliikkeelle tontteja. Tällaista on vihreiden johtama kaupunkisuunnittelu Helsingissä nykyään.

Uusi valtuusto on kuitenkin hyväksymässään strategiassa vuosille 2021-2025 luvannut huolehtia siitä, että kaikilla helsinkiläisillä on vastaisuudessakin lyhyt matka lähiluontoon. Alppilan puistojen kohtalosta päätettäessä testataan, pidetäänkö tästä lupauksesta kiinni, vai onko se vain tyhjää puhetta. Puistot ovat virkistäytymistä varten, eivät rakennusliikkeiden tonttireserviä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ympäristöjuristi ja kaupunkiaktivisti.

AVAINSANAT

Väkivaltaisten nuorten riskiä jäädä kiinni on lisättävä – kovat rangaistukset tehoton keino vähentää rikoksia

Nuorten väkivaltaiset teot sekä katujengien toiminta ovat puhuttaneet viime aikoina. Ja aivan aiheesta – väkivaltaan pitää suhtautua hyvin vakavasti.

Päättäjiltä nuorten väkivaltarikollisuus vaatii paneutumista. Julkisuuteen on noussut järkyttäviä tapauksia, joissa tekijöinä on ollut alle 15-vuotiaitakin nuoria. Kun päättäjät arvioivat niitä, heillä tulisi olla käytössään luotettavaa tutkimustietoa sekä lähiajalta että riittävän pitkältä aikajanalta. Näin on mahdollista nähdä, mikä on muuttunut, mihin suuntaan ja miksi.

Tarvitaan harkintaa, sillä tilanteen kokonaisanalyysistä ja toisaalta yksittäisistä raaoista teoista saattaa muodostua hyvinkin erilainen kuva. Kaikkineenhan nuorten väkivaltarikollisuus on vähentynyt 2000-luvulla, mutta julmat yksittäistapaukset ja jengiväkivalta ovat yleistyneet.

SE mitä emme tarvitse, on populistinen keskustelu, jossa väkivalta liitetään tarkoitushakuisesti johonkin yksittäiseen tekijään. Tavallisin yleistys on tehdä nuorison väkivaltaisesta käytöksestä maahanmuutto-ongelma. Samalla leimataan kokonaisia ihmisryhmiä. Mutta tietenkään ei pidä myöskään sulkea silmiä siltä, että katujengeihin kuuluu paljon maahanmuuttajaperheiden lapsia.

Kun ratkotaan nuorten ongelmia, pitää tuntea häiriökäyttäytymisen syyt ja punnita korjaustoimet. Ei ole yhtä yksittäistä keinoa estää ja vähentää laittomuuksia. Kovempien rangaistusten vaatiminen on helpoin – mutta myös heikoin – tapa reagoida ongelmiin. Rangaistusasteikkojen korotukset eivät vähennä rikollisuutta ainakaan suoraviivaisesti eivätkä välttämättä lainkaan. Valitettavasti kovia rangaistuksia peräänkuuluttava poliittinen retoriikka on voimistunut.

Väkivaltarikollisuuden taustalla on nuorten pahoinvointia, syrjäytymistä, perheiden ongelmia ja asuinalueiden eriytymistä.

On syytä huomata, että rikoslain rangaistusasteikot ovat niin laajoja, että nykyistä käytäntöä selvästi ankarampia rangaistuksia voitaisiin mitata ilman asteikkojen korotuksia. Samalla tulee kristallinkirkkaasti muistaa, että tuomioistuimet ovat toiminnassaan riippumattomia eikä niiden pidä kuunnella poliitikkojen vaatimuksia.

Jos rangaistuksia halutaan koventaa, eduskunnan olisi asteikkoja ankaroittamalla annettava signaali toivotusta suunnasta. Omasta mielestäni nykyasteikot ovat koko lailla kohdillaan ja mahdollistavat sen, ettei törkeästä väkivallasta rangaista liian lievästi.

JULKISUUDESSA on vaadittu myös rikosvastuuikärajan laskua nykyisestä 15 vuodesta. En näe sille pitäviä perusteita, mutta lastensuojelun toimien tulee olla tehokkaita.

Tutkimusten mukaan kovia rangaistuksia tehokkaampi ja nopeampi keino estää väkivaltaa on lisätä kiinnijoutumisen riskiä. Poliisien määrää on perusteltua kasvattaa. Näin varsinkin sen vuoksi, että Suomessa on asukaslukuun suhteutettuna vähemmän poliiseja kuin muissa Euroopan maissa.

Väkivaltarikollisuuden taustalla on nuorten pahoinvointia, syrjäytymistä, perheiden ongelmia ja asuinalueiden eriytymistä. Lapsille, nuorille ja perheille ajoissa annettu tuki on tärkeää. Samoin tarvitaan koulun, kodin, sosiaali- ja päihdetyön sekä poliisin
yhteistyötä. Siltikään huonot kierteet eivät aina katkea nopeasti.

Suomalaista demokratiaa eikä oikeus- ja hyvinvointivaltiotamme rakennettu hetkessä. Sen tietäen päättäjillä täytyy olla malttia analysoida viileästi ja tutkimustietoon perustuen myös keinoja ratkaista väkivaltarikollisuuden ilmenemismuotoja.

Kirjoittaja on oikeushistorian professori.

AVAINSANAT