Vanhan mestarin lempeää viisastelua
Vuoden 1998 nobelisti, portugalilainen José Saramago kuoli viime vuonna 87-vuotiaana sairauskohtaukseen kotonaan. Portugalissa julistettiin kahden vuorokauden suruaika. Hautajaisiin osallistui Lissabonissa 20 000 ihmistä.
Saramago teki työtä kirjaimellisesti loppuun asti. Nyt suomennettu, 2008 ilmestynyt romaani on hänen viimeistä edellisensä. Hän kirjoitti nuoresta asti runoja, novelleja, näytelmiä, matkakertomuksia, lehtiartikkeleita ja päiväkirjoja, mutta ammattikirjailijana vasta ensimmäisen romaaninsa myötä 1977.
Kirjan tiedot
José Saramago:
Elefantin matka
Suom. Sanna Pernu
Tammi 2011, 226 s.
Maailmanmaineeseen Saramago nousi romaanilla Baltasar ja Blimunda (1982/1989). Siitä pitäen useimmat hänen uutuuksistaan on suomennettu, nyt kymmenen.
Saramago oli päättäväinen mutta avarakatseinen poliittinen toimija. Hän liittyi 1969 maanalaiseen kommunistipuolueeseen loppuelämäkseen. Hän oli säännöllisesti laajemman vasemmistolistan ehdokkaana EU:n parlamenttiin, ilman todellisia mahdollisuuksia ja varsinkaan halua tulla valituksi.
Saramagon teksteissä ei ole julistusta, sen sijaan terävän ironista harvainvallan, militarismin ja byrokratian kritiikkiä. Hän asettuu järjellä ja tunteella vähäväkisten puolelle. Hänen demokratiakuvansa lähenee lempeää anarkismia. Viimeisinä vuosinaan hän otti voimakkaasti kantaa myös kansainvälisiin kysymyksiin.
Elämänkielteisenä Saramago piti myös kristinuskoa tai ainakin katolista kirkkoa. Kirkon vallankäyttö, hierarkia ja seremoniat joutuivat aina vähintään hymyilyttävään valoon. Saramago oli myös ateisti, (vaikka sana on karkea), muttei siinäkään kiihkoileva.
Kirkko otti hyväntuulisen kriitikkonsa vakavasti. Prelaatteja suututti erityisesti romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1991/1998), joka tuomittiin virallisesti. Portugalin oikeistohallitus peesasi yrittämällä vetää kirjan pois Euroopan unionin palkinnon ehdokaslistalta, joutuen tosin peräytymään. Tämä oli syynä Saramagon muuttoon loppuiäkseen Lanzaroteen Espanjaan.
Kun Saramago sai Nobelinsa 1998, Vatikaanin virallinen lehti määritti evankeliumi-kirjan ja koko Saramagon tuotannon "jumalanpilkaksi" sekä palkinnon "loukkaukseksi kristittyjä kohtaan". Kannanotolla ei liene vaikutusta Saramagon lukijoihin tai Nobelin arvovaltaan.
Hankala juhlakulkue
Saramagon tarinoissa on yleensä fantastinen, järjenvastainen ja mahdoton alkuasetelma, johon yksityiskohtainen näennäisrealismi rakentuu. Keksinnöt eivät ole pikkutrikkejä, vaan perustavia ihmisten elämän kannalta.
Yhdessä romaanissa Pyreneiden niemimaa lohkeaa Euroopasta ajelehtimaan valtamerelle, toisessa leviää äkillinen, mutta ohimenevä sokeusepidemia, kolmannessa loppuaan odottavat ihmiset eivät kuolekaan, koska Tuonen virkamies laiminlyö tehtäviään. Myös uuden suomennoksen tarina on fantastinen, mutta perustuu poikkeuksellisesti tosihistoriaan.
Vuonna 1551 Portugalin suuren siirtomaavallan kuningas Juhana III päättää lahjoittaa Intiasta tuottamansa elefantin vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttualle Maksimilianille. Arkkiherttua on keisarikunnan kruununperillinen ja vasalliksi alistetun Espanjan sijaishallitsija.
Päättyvän keskiajan diplomatiaan kuuluu loistokkaita ja harvinaisia lahjoja. Sellaiseksi elefantti on hyvä muttei ainutlaatuinen idea. Esimerkiksi Kaarle Suuri sai jo 802 norsun Bagdadin kalifilta, vaikkei kirja asiaa mainitsekaan.
Elefantti on vietävä Lissabonista rajalle espanjalaisten tai itävaltalaisten huostaan. Nämä veisivät lahjan sijaishallitsijan asemapaikkaan Valladolidiin. Sieltä norsu jatkaisi arkkiherttuan saattueessa Italiaan, osin meriteitä, ja edelleen alppisolien kautta Tonavalle ja Wieniin.
Matka on hirmuisen pitkä ja vaarallinen. Toisaalta se on diplomatiaa, eikä möhliminen tule kuuloonkaan. Välietapeille on kaavailtu kansanjuhlia elefantin, keisarin ja Jumalan kunniaksi. Kulkueesta tehdään seremoniaa, jollaiset ovat tärkeitä hallitsijoille ja myös kirkolle. Asukkaista kukaan ei tokikaan ole nähnyt eläintä ennen, vaikka niistä liikkuu tarinoita.
Ihmisen suuruutta ja pienuutta
Elefantti on Portugalissa ristitty Salomoksi. Sen ammattihoitajana tuli Intiasta Subhro, jonka nimi tarkoittaa alkuaan vaaleaihoista. Tämä varhaisglobaali kiertelijä on jättänyt tulevaisuutensa kohtalon tai vallasväen oikkujen huomaan. Hän haluaisi seurata Salomoa Wieniin, mutta kukapa tietää.
Subhro on norsun hyvinvoinnille korvaamaton. Vaikka häneen suhtaudutaan Lissabonissa alentuvasti, norsusta hän sanoo viimeisen sanan. Kulkueessa hän ratsastaa elefanttinsa selässä ratsujoukon ja härkien vetämän valtavan heinäkuorman mukana.
Matkalla kohdataan monenlaisia maisemia ja vaikeuksia. Kapeat vuoristotiet, susilaumat, lumi ja kylmyys kauhistavat, Alppien solista puhumattakaan.
Romaanissa on epookkia, mutta varsinaista ajankuvaa siitä ei tule. Saramagon tapaan etualalla on ihmismielen toiminta erityisoloissa. Upseerien turhantärkeys on vähällä johtaa tyhmään yhteenottoon eri sotajoukkojen välillä. Univormuilla leveily saa kolauksia liejussa ja lumipyryssä.
Korkeimman tason päähänpistosta Salomo saa nimen Suleiman ja Subhrosta tulee Fritz. Arvoaseman ja hoviloiston ylläpito tuo turhia pulmia, mutta ihmisyyden pilkahduksia löytyy hovistakin.
Kirkkoa Saramago ei voi jättää rauhaan. Italiassa papit patistavat Subhroa lavastamaan ihmeen eli norsun polvistumisen alttarille, minkä tämä kuittaa myymällä ihmeitä tekeviä elefantinkarvoja torilla. Inkvisitiosta kuullaan myrkyllisiä huomautuksia.
Jalosukuisen pikkusieluisuuden vastakohtana piirtyy Subhron ja muiden köyhien arvokkuus. Heidän panoksensa on spektaakkelin ehto. Vaelluksella koetaan paljon avuliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Toisaalta Saramago ei peittele elefantin töllistelijöiden taikauskoista tietämättömyyttä.
Hyväntuulista elämänkokemusta
Subhro on liikuttavan kiintynyt elefanttiin, ainoaan ystäväänsä. Molemmat voivat hyvin Wienissä, kunnes elefantti kahden vuoden kuluttua menehtyy. Kunnon palkkio mukanaan Subhro lähtee, mihin hänen jälkensä päättyvät. Juhana III:n kuningatar pyyhkäisee ylhäisen kyynelen kuullessaan Salomon kuolemasta.
Saramagon virke on tuttuun tapaan polveilevan pitkä, mutta yhtä tutusti mukaansatempaava. Replikoinnit on leivottu sisään kerrontaan, eikä välimerkeistä tai isoista kirjaimista piitata. Tähän vyöryyn mahtuu pitelemätön määrä sivupolkuja, asiallisia ja asiattomia huomautuksia, pyytämättä tarjottuja viisauksia ja nenäkkäitä viisasteluja. Yksityiskohtaisuus korostaa sivuseikkojen lumoa sekä kirjassa että elämässä.
Saramagon satiiri on terävää, mutta enimmäkseen leppoisan huvittunutta. Jokin elämänkokemuksen tyydyttyneisyys sallii kommentoida hyväntuulisesti niin ihmisen suuruutta, omituisuutta kuin surkeuttakin. Näin Saramago suhtautuu jopa kirkkoon. Kuin viaton pyhäkoululainen hän kyselee, miten ne uskonnon mysteerit nyt olivatkaan mahdollisia.
Tekstin kertoja tietää ja panee merkille paljon mutta ei kaikkea. Hänellä on aktiivinen, kommentoiva rooli, joka tunnustaa tietämättömyyden, jopa käsittämättömyyden paikat. Huumori on elämän ihmettelyä, ja yllättävät löydöt panevat kehräämään tyytyväisesti kuin kotikissa.
