Ohjaaja (Kari Kihlström, vas.) tuskailee, kun näyttelijät etsivät kadonnutta piilolinssiä kesken näytelmän harjoitusten.
Murphyn lakia pahimmillaan
Bild: Studio Luomansivu
Jyväskylän kaupunginteatterissa nähdään pitkästä aikaa farssi. Ja millainen farssi. Michael Frayn Ei ketään kotona kertoo kiertävästä teatteriryhmästä, jonka teatteriesityksessä kaikki mikä voi mennä vikaan, menee vikaan.
Viimeisestä farssista Jyväskylän kaupunginteatterissa on jo aikaa. Edellinen oli Neil Simonin Juoruja vuonna 2005. Tulevana perjantaina ensi-iltansa saa kuitenkin Michael Frayn Ei ketään kotona, jota on esitetty Suomessa myös nimellä Saranat ja sardiinit, Ensimmäinen näytös ja Kaos i kulissen. Näytelmä kertoo teatteriryhmästä, joka valmistautuu näytelmän esitykseen, mutta kuuluisalla herra Murphyllä onkin pari jäynää hihassaan.
Toivottavasti katsojat eivät ajattele, että "tällaistako tämä on? Tähänkö meidän verorahamme menevät?"
– Teatterin juhlavuoden kunniaksi halusimme jonkin teatterimaailmaan sijoittuvan näytelmän, kertoo teatterinjohtaja Anssi Valtonen.
– Mutta vaikka näytelmä sijoittuu teatterimaailmaan, se ei ole sisäänpäin lämpiävä. Murphyn lain toteutuminen ei katso missä tai kenelle se tapahtuu, lisää näytelmän kaupunginteatterille ohjaava Jari Ålander.
Työryhmä muistuttaakin, että Ei ketään kotona ei ole autenttinen kuva teatterin tekemisestä.
– Näytelmä pelaa kärjistetyillä mielikuvilla ja kliseillä siitä, mitä ihmiset ehkä kuvittelevat taiteilijoiden olevan, Valtonen sanoo.
– Toivottavasti katsojat eivät ajattele, että "tällaistako tämä on? Tähänkö meidän verorahamme menevät?" naurahtaa näyttelijä Jouni Salo.
Lavastus mahdollistaa toiminnan
Verorahat menevät kuitenkin vallan muuhun. Vaikka farsseja pidetään kevyenä hömppänä, vaativat ne tekijöiltään tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Farssin perusominaisuuksiin nimittäin lukeutuvat nopea tempo ja tarkat koreografiat, jotka vaativat paitsi näyttelijöiltä myös lavastukselta paljon.
– Lavastuksen ensimmäinen ehto on mahdollistaa näytelmän koreografia. Lavastus on hyvin tiukkaan määritelty käsikirjoituksen parenteeseissa ja dialogissa: missä kaikki ovet ja portaat sijaitsevat. Ja niiden pitää olla juuri niin, näytelmä ei toimi muuten, toteaa lavastaja Risto Nykänen.
Farssissa toiminnallisten ohjeiden seuraaminen onkin tiukempaa kuin esimerkiksi draamassa, eikä taiteellisia vapauksia voi ottaa yhtä paljon.
– Esimerkiksi Hamletissa Hamlet voi hiippailla lavalla aina vähän eri aikaa, mutta tässä jos Hanna (Liinoja) tulee sekunnin liian aikaisin lavalle, illuusio särkyy heti, kuvaa Salo.
– Käy niin kuin kolmannessa näytöksessä, Valtonen naurahtaa.
Yhdessä nauraminen yhteisöllisyyttä
Toinen farssille ominainen piirre on kiihtyvä vauhti, joka tässä tapauksessa huipentuu kolmanteen näytökseen, jossa kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Ja tästä sitten revitään huumoria. Eikö farssille nauraminen siis ole periaatteessa vahingoniloa?
– On terapeuttista nauraa sille, että joku mokaa. Eikä se ole vahingoniloa. Vaan sehän on yhteisöllisyyttä, kun saadaan nauraa yhdessä, Valtonen pohtii.
– Ja kaikillahan joskus asiat menee pieleen. Siitä löytyy samaistumisen kohta, lisää Jari Ålander.
Jouni Salo myös muistuttaa, että ihmisten naurattaminen teatterissa on terapeuttisempaa kuin esimerkiksi yksin kotona television katsominen:
– Kun tuolla salissakin istuu 551 ihmistä ja nauraa ikään, sukupuoleen tai rotuun katsomatta samalle asialle, ollaan kaikki samassa maailmassa.
– Ja ainakin sieltä erottuu kaikki psykopaatit, jotka nauraa tai on nauramatta väärässä paikassa, Salo lohkaisee.
KATARIINA KALMARI
Mikä on mennyt pieleen?
Keski-Suomen Viikko kysyi Ei ketään kotona -näytelmän työryhmältä, mitä mokia he muistavat omalta tai muiden teatteriuralta.
"80-luvun alussa työskentelin Lahden kaupunginteatterissa kiinnitettynä ohjaajana ja ohjasin sinne Miguel de Cervantesin Don Quijoten. Yksi näyttelijä sairastui, ja koska esitys oli loppuunmyyty, minun oli paikattava häntä, koska olin ainoa, joka osasi roolin. Mutta en ollut vuosiin ollut näyttämöllä. Kohtauksessa, jossa pappi ja parturi keskustelevat, esitin pappia ja minulla oli tekoparta. Minun piti vain pyyhkäistä partavaahto pois kasvoiltani ja sanoa repliikkini, mutta pyyhkäisinkin koko parran pois. Kun taas yritin pyyhkäistä partaa takaisin, sain vaahtoa suuhuni. Siinä sitten suusta tuli vaahtoa, ja lopulta näyttelijätoverini ohjasivat minut kulisseihin – jonne ohjaaja kyllä kuuluukin."
Jari Ålander, ohjaaja
"Esitimme Helsingin ylioppilasteatterin aikoihin Armonkerjäläistä, jossa näyttelin keskushenkilöä, joka on uskonnolla piinattu. Näytelmä on hyvin totinen ja synkkä ja sitä teimme me, hyvin totiset, nuoret miehet. Näytelmä vietiin myös Ylioppilasteatteripäiville, mutta viimeisen esityksen ja teatteripäivien välillä oli monta kuukautta. Emme päässeet enää siihen samaan synkkyyteen, ja kaikki näytti täysin naurettavalta. Minä yritin olla keskushenkilönä kärsivä, nuori mies Raamattuni kanssa, mutta näyttelijätoverit vain huutelivat kulisseista ja yleisö ulvoi naurusta. Hannu Harjukin kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelun: "Olipa kerta kaikkiaan riemastuttava kokemus"."
Anssi Valtonen, ohjaaja, vt. teatterijohtaja
"Viulunsoitta katolla -näytelmässä osa näyttelijöistä toimi myös nk. "verholaulajina", jotka tukivat laulukohtauksia kulisseista. Jokaiselle verholaulajalle oli tehty myös oma verholaulaja-kyltti, jota pidettiin rinnuksilla. Jouni Innilä sitten unohti kyltin roolivaatteisiinsa tullessaan uudestaan lavalle. Kaurasen Mikko yritti kovasti katsoa häntä merkitsevästi, mutta Innilä huomasi kyltin vasta palatessaan takaisin kulisseihin."
Jouni Huhtaniemi, markkinointipäällikkö
