Odotettu paluu runon pariin
Runoilija Jukka Vieno debytoi vuonna 1977 kokoelmalla Valkoisen liljan maa. Muutaman kokoelman jälkeen runojulkaisuihin tuli liki kolmen vuosikymmenen tauko, kun näyttämökirjallisuus vei miehen. Edelleen Vieno toimii Aalto-yliopiston elokuva- ja lavastustaiteen professorina.
Vienon runossa ajatus on paikallaan, vaikka uutuutta ei hallitsekaan pelkkä kiteymien välke tai sanojen koreografia. "Poissaolo on universumin tosiolemus." "Maailmanloppu tulee / olemaan pettymys / sitä odottaville." Sanottavaa on myös suoraan tälle ajalle: "Omaisuus on varkautta."
Kirjan tiedot
Jukka Vieno:
Stockan kulma
Runoja
WSOY 2010, 383 s.
Stockan kulma on suurelta osin lavean ja kiristämättömän runon kenttää. Runon laadinta näyttää ennemminkin olevan olotila ja asenne, asioiden lähestymis- ja käsittelytapa kuin tuleniskupaikka. Kokoelmassa on runsaasti minälähtöisiä aineksia. Elämä ei silti ole suoritus. On sulaa viisautta, että "osan elämästä jätän elämättä."
Uuden kokoelman sivut täyttyvät lempeistä ja kipeistä muistoista, tapahtumien levollisesta seuraamisesta ja käännekohtien päivityksestä. Tilaa on surulle ja kaihomielelle sekä niitä lievittävälle suhteellisuuden tajulle. Eikä luonto jää jalkoihin. "Kuulen pisara pisaralta miten sade lakkaa." Entäpä havainto leikin varjolla: "Lehmiä laitumella. / Miksi minun / pitäisi olla joku muu?" No, jos nyt oikein sorkkisi, miksi tuo eka virke?
Mikä meitä vaivaa
Runon kokija on oivaltava ja oppiva tarkkailija sekä voimallinen ja avoin kokija. Vieno kirjoittaa henkilökohtaista pelkäämättä ja säälimättä. Olla poissa muukalaisen sylissä, hän määrittää.
Vienon teatteriminä näkee maailman näyttämönä: "elämä on spektaakkeli, ihminen kurja hyväntekijä". Kotimaa saa oman karvaan huomion: "Lomallakin suomalaiset odottavat jääkautta tai sotaa."
Mikä meitä vaivaa, on syytä kysyä. Happaman ylenkatseen hymnissä soi raju sävel, täällä vallitsee "piensieluinen pahansuopuus". Ihmiset ovat marisijoita ja kärttäjiä, sapenkarvaisten sanomien kauppiaita ja itseänsä alati ylentäviä tolloja. Eikä Vieno karta historian tosiasioita, ei "Tammisaaren yliopistoa".
Ihmisen olemuksen pohtiminen ulottuu syvälle. "Vaellamme yltäkylläisyyden kaupunkien heimo jonkun kaipuun riivaamina." Runo ei kiellä kipua, rikkoutumista ja rikkomista eikä kärsimystä. Katoavaisuus seuraa meitä, "kaikki me olemme kuoleman turisteja elävien ihmemaassa". Kristinuskon ja uskon pyöritystä ja pöllytystä riittää, puhetta on sielusta ja pahuudesta, Saatanasta ja Kristuksesta. Elämän venettä heiluttaa tuhon ja rakentamisen iätön vuoroveto. Mitä ovatkaan "valheen lohtu ja tarinoiden petollinen armo"?
Runomatkaa tehdään Helsingissä ja Pohjanmaalla, mukana kulkevat lapset ja naiset, perhe ja työ, runo(ilija)n henkilökohtainen maailma. Varsinaisissa kaupunkirunoissa pidäkkeet lentävät. Mies paahtaa. Kulmat merkataan katu kadulta, kapakat ja kaupat. Seksin imperiumi, urbaani Hollywood rehottaa, "rakkauden rantaviivaa" riittää.
Sataa ensisuudelmia
Kukapa ei haluaisi olla maailmassa ainoa ja kaikki, Vieno muistuttaa. Runo etsii häpeämättömyyttä, syyllisyydentunteen voittamista ja katumattomuutta – kadonneita piirteitä. Sille matkalle hän ajaa oppilaansa, "tuhma tyttö" hyväksytään. Aiheellinen kysymys kuuluukin, "mistä meihin tulee tämä syyllisyys"? Runo ravistelee itseänsä irti tyylittelevästä ja muistojen polkuja lakaisevasta otteesta. Iskukyky on korkea, sana lyö, ylikin. Se huitoo itsensä tyhjäksi, patetioi, kiertää kehää.
Muistiinmerkitseminen on ajatusten muotoamista, materiaalivaraston järjestelyä. Vienon runo leviää monologiköynnöksin, henkilökohtainen tulee sanaksi. Tuntuu kuin runot olisivat syntyneet loppumattoman ja leppymättömän kamppailun jäljiltä. Arki ja ympäröivä todellisuus toimivat kuin rullaportaat kiivetä, ne ovat laukaisualusta lentää, näyteikkuna tai näköalatasanne peilata omaa taustaa tai kuvaa. Päiväkirjamainen dokumentointi kasvaa hyvinkin näyttäväksi runoksi. Kokoelma on melkoinen voimannäyte. Se on vakuuttava ajoittaisesta löyhyydestä, joutokäynnistä ja lapsustoistoista huolimatta.
Intohimostaan kirjoittava Vieno toteaa, että "kaikkein eniten toivon etten haluaisi yhtään mitään". Totta kyllä, mutta sitähän lukija ei toivo. Kun "soittoääni lentää pois", runoilija jää aloilleen. Maailman voi nähdä ja kokea niin monella tapaa: "Räntää vihmoo naamaan... sataa ensisuudelmia."
