Neil Owens tekee loistavan suorituksen Seremoniamestarina.
Cabaret istuu Kairoon kuin mittatilauspuku
Bild: Juha Metso
Soitellen sotaan lähtö saattaa kuulostaa vähemmän arvostavalta, mutta tässä yhteydessä merkitys on vahvasti positiivinen. Cabaret´n musiikki on nimittäin niin kutsuva ja magneettinen, että teatterin on todella kannattanut panostaa ja ravintolan varmistaa.
Sotilasterminologia ei olekaan kaukaa haettu, sillä kolmikymmenluvun alun Berliinissä vallitsi levoton, enteellinen tunnelma. Rautasaappaiden lähestymisen saattoi aistia.
Kabareet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan järeätä tavaraa. Niiden tehtävä on viihdyttää. Ne tekevät sen omilla keinoillaan, laululla, tanssilla, teatterilla. Ja koska ihmiset rakastavat dramatiikkaa, niin jotkut tarinat luontuvat muita paremmin tällaiseen kerrontaan. Christopher Isherwoodin Jäähyväiset Berliinille, joka on vauhdittanut sekä näytelmän- että musikaalintekijöitä, on juuri sellainen. Kun ukonilman uhka on olemassa, ajankulku nopeutuu ja rakkaustarinat piirtyvät kirkkaina ja selkeärajaisina.
NÄHTY
Cabaret. Kotkan Kaupunginteatterin esitys Ravintola Kairossa.
Ohjaus Ilkka Laasonen, koreografia Sami Vartiainen.
Rooleissa Neil Owens, Pia Lunkka, Aleksi Lavaste, Irja Korhonen, Jouni Jalarvo, Kalle Pylvänäinen, Miia Maaranen, Riikka Pelo, Noora Nykänen, Henri Holopainen, Ari Ismälä.
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
Valtti hihassa
Jotakin viehättävää on siinäkin, että kun Euroopan ensimmäinen kabareeravintola Le Chat Noir (musta kissa) perustettiin Pariisissa vuonna 1881, oli kotkalaisravintola Kairo jo olemassa, tosin hiukan eri paikassa kuin nyt.
Ravintolamiljöö sopii erinomaisesti juuri kyseessä olevaa musikaalia kehystämään. Toteutus on ottanut huomioon tilan rajoitukset, mitoittanut dramaturgian ja tiimin koon oikein ja kääntänyt mahdolliset puutteet voitokseen. Ilkka Laasosen ohjauksessa on valmistunut mittatilaustyö, joka tuskin tarvitsee "sisäänheittäjää". Ja Ari Ismälän johtama laadukas merimies- tai paremminkin kabareeorkesteri kannattelee hienosti jännitettä, vahva laulullinen kulissi tukenaan.
Rooligallerian ytimessä on Seremoniamestari, vaativa ja tavoiteltu tehtävä teattereissa. Kotkan Kaupunginteatterilla on Neil Owensissa sellainen valtti hihassaan, että paljon nähnyt kriitikkokin häkeltyy. Tanssijan taidokkuus, koreografian esteettisyys ja yllätyksellisyys kohtaavat. Owensissa on pantomiimikon vetoavuutta ja pehmeyttä, ja hänellä on myös laulutalenttia.
Sami Vartiainen saa koreografiansa koko tiimin osalta lentoon. Luontevasti soljuvaa näyttämöliikuntaa on ilo katsella.
Hiottua tulkintaa
Naispääroolissa Sally Bowlesina urakoi antaumuksella Pia Lunkka. Hän tekee brittilaulajatar Sallystä säteilevän ja empaattisen, mutta samalla tyttömäisemmän ja viattomamman oloisen kuin tarinan synnyttämät mielikuvat, joita roolihahmon kovat ratkaisut ja monet repliikit vahvistavat. Roolityö pysyy linjassa, mutta ristiriidaton se ei ole.
Lunkan laulullinen ja tanssillinen ilmaisu on joka tapauksessa lajityyppiä omimmillaan, ja yhteispeli amerikkalaiskirjailija Clifford Bradshaw´ta sympaattisesti esittävän Aleksi Lavasteen kanssa sujuu. Bradshaw on nuori ja vieraana maassa, joka itsekin alkaa vierastaa itseään. Lavaste tulkitsee vähäeleisesti eksyneen oloista ja viettelyksille altista kirjailijaa.
Jotain Sallyn ja Cliffordin suhteessa jäi kuitenkin kaipaamaan. Berliinin Kit Kat -klubi oli synnillisenä paikkana tunnettu, ja ihmisen pahuus puolestaan jo oireili yhteisössä. "Tuffius", kovanaamaisuus kontra traagisuus se olisi voinut näkyä viiltävämmin myös tässä kerronnan keskiössä, rakkaus ja erotiikka -ulottuvuudella.
Irja Korhosen Fräulein Schneider on eksakti, kaunis roolityö. Huoneitten vuokraamisella toimeentulonsa hankkiva neiti tutustuu elämänsä mieheen Herr Schultziin, rakastuu ja kohtaa vastarakkautta. Ulkopuoliset seikat tulevat kuitenkin määrääviksi ja pariskunnalle kohtalokkaiksi. Jouni Jalarvo kuvaa uskottavasti juutalaisen Schultzin hullaantumista ja myöhemmin pettymystä asioiden edessä. Vihjaukset ajankuvaan eivät ole suuret mutta ne riittävät. Ovi oivallukseen jää avoimeksi.
