Satu Taalikainen ja Veli-Matti Karén pyörivät tangon lumoissa.
Nostalgiaryöppy kuohuaa Kouvolassa
Bild: Marja Seppälä
Markku Pölönen ohjasi vuonna 1993 elokuvansa Onnen maa. Siitä asti on Suomen kansa rakastanut tuota elokuvaa ja siitä tehtyjä teatterisovituksia.
Teatterisovitukset ovat tosin keskittyneet lähinnä kesäteattereihin eikä niinkään sisäteattereihin. Tätä täytyy hiukan ihmetellä, sillä kyseessä on kuitenkin varsin onnistunut kokonaisuus, josta voi muokkailla nostalgiaa sopivin maustein koko kansalle.
Jutun juonihan lienee useimmille tuttu. Tenho, tangomies palaa tuhlaajapojan tavoin kotikonnuilleen maaseudulle. Siellä häntä odottaa kuolemaa tekevä isä, äiti, nuori isäntä poikineen ja vaimoineen. Kesä kulkee menojaan ja Tenho kokee rakkauden. Kaikkea leimaa haikeus: kulman takana odottaa uusi aika ja uusi musiikki, mutta Tenho se vain vannoo tangon nimeen. Eletään aikoja, jotka ovat kohta pysyvästi takanapäin.
NÄHTY
Markku Pölösen ONNEN MAA, sovitus ja ohjaus Jukka Keinonen.
Rooleissa mm: Veli-Matti Karén, Arimo Haltsonen, Sirkka Seittu, Raimo Räty, Jose Viitala, Petri Hervanto.
Kouvolan Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 9. syyskuuta.
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
Pölönen on marinoinut tarinansa voimakkaassa nostalgiamarinaadissa ja sitä periaatetta noudattaa myös kouvolalaisten tulkinta. Huokailua kuuluu katsomossa läpi näytelmän eikä siinä mitään, sillä kyllähän tätä tarinaa mielikseen katselee. Huumoria, itkua, surua... sitä kaikkeahan elämä on.
Ukki laittaa vedet silmiin
Näytelmää markkinoidaan hyvin voimakkaasti tangokuningas Petri Hervannon nimellä ja kasvoilla. Tästä saattaa saada käsityksen, että herra olisi pääroolissa. Näin ei ole, vaan hän vierailee lavalla vain silloin tällöin eräänlaisena Tenhon haavekuvana. Hän ei varsinaisesti näyttele, mutta laulaa aivan jumalaisesti. Ei voi mitään, mutta ääntä miehellä riittää.
Veli-Matti Karén Tenhona on aivan oiva. Hän on omahyväinen reppana ja haihattelija, jolle elämä on yhtä tangoa. Hän vetelee tangoja niin että "höyläpenkitkin hytkyy".
Esityksen miltei varastaa nimiinsä Arimo Haltsosen esittämä ukki. Hänellä ei ole loppujen lopuksi hirveän paljon kohtauksia, mutta hän hallitsee niitä mestarillisesti. Kuolemaa tekevä, vähän höppänä papparainen laukoo totuuksia ja näkee asioita enemmän kuin toiset. Kuolinkohtausta ja sitä seuraavaa hautauskohtausta tuskin pystyy katsomaan silmät kuivina. Itse en pystynyt.
Jose Viitala Tapina on lapsenomaisuudessa myös hyvä esitys, ja koko näyttelijäkaarti on tehtäviensä tasalla hyvin, vaikka jotkut roolit jäävät vähän luonnoksenomaisiksi.
Svengaava orkesteri
Esitys tietenkin vaatii hyvän orkesterin. Antti Nykäsen johtama orkesteri hoitaa sen puolen hyvin tyylikkäästi. Esityksessä kuullaan parisenkymmentä tangoklassikkoa, ja ne saavat katsojat kyllä huokailemaan pitkin esitystä. Soitossa ei todellakaan ole moitteen sijaa.
Mainittakoon, että esityksen taitavat koreografiat on laatinut mm. Tanssi tähtien kanssa-kilpailussa hyvin pärjannyt (kerran voittanut) Aleksi Seppänen.
Maija Louhion lavastus ja Sari Suomisen puvut täydentävät Jukka Keinosen taitavalla otteella ohjaaman esityksen nostalgiantäyteiseksi kokonaisuudeksi, jota katsoessa antaa ajoittaisen tyhjäkäynnin hyvin mielellään anteeksi.
