Kun vaalitapa vaihtui
Tapa valita presidentti valitsijamiesmenettelyllä siirtyi historiaan vuoden 1988 jälkeen. Tuloksilla mitattuna vaalitapa ei ollut huono. Se tuotti maalle kelpo presidenttejä. Suomella on voittopuolisesti ollut hyvä herraonni.
Mutta valtiosääntö vaihdettiin. Kun se oli tehty, joku päivystävä dosentti huudahti radiossa, että vihdoinkin olemme päässeet täyteen demokratiaan. Häneltä oli päässyt unohtumaan, että kansa ei edelleenkään valitse niitä, joita se joutuu äänestämään.
Perustuslain suojaa nauttinut vanha vaalitapa korvattiin suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla. Kaksi kuuden vuoden kautta olisi maksimi.
Istuvaa presidenttiä ei kahden kauden rajoitus vielä koskenut. Kerrankin julkinen sana ja kansalaiset pohtivat samaa tärkeää kysymystä: Asettuuko presidentti Mauno Koivisto ehdolle?
19. maaliskuuta vuonna 1993 kysymys sai vastauksen. Mauno Koivisto kutsui entisen puolueensa johdon presidentinlinnaan kertoakseen, että hän ei jatka. Kysymykseeni, kuka muu asiasta tietää, Koivisto kertoi soittaneensa Kalevi Sorsalle.
Koivisto oli johdonmukainen loppuun saakka. Lain kirjain olisi sallinut kolmannen kauden, mutta Koivisto noudatti lain henkeä. Hän oli ottanut tehtäväkseen parlamentarisoida presidenttivaltaista järjestelmää. Päätös olla asettumatta ehdolle oli linjassa tuon tehtävän kanssa.
PRESIDENTTIÄ VALITSEMASSA
Antero Kekkonen tarkastelee Suomessa järjestettyjä presidentinvaaleja ja valintojen taustoja Eteenpäin-lehden lukijoille syksyn mittaan.
Ensimmäiset esivaalit
Keväällä 1993 politiikka oli palannut politiikkaan, Taloudellinen lama oli syvimmillään. Maata hallitsi porvarihallitus, Presidenttikin vaihtuisi, mutta vaalitavalla, jonka täsmällisistä vaikutuksista ei vielä kukaan tiennyt. Aikaa vaaleihin oli alle kymmenen kuukautta ja kesä pakkasi päälle.
Uusi vaalitapa, uusi menettely: sosialidemokraatit päättivät järjestää ehdokkaastaan esivaalin, johon muutkin saisivat osallistua. Ennakkoluuloton päätös ennakoi yllätyksiä; myös sellaisia, joihin ei osattu varautua.
Kalevi Sorsa, Martti Ahtisaari, Pirkko Työläjärvi, Vappu Taipale ja Sakari Knuuttila muodostivat ryhmän, josta ehdokas esivaalissa seuloutuisi. Ryhmä oli tasokas. Sitä kelpasi esitellä missä ja kenelle tahansa.
Ehdokkaille suunniteltiinkin runsaan kymmenen tilaisuuden vaalikiertue, joka käynnistyi Kajaanin jäähallista ja päättyi Helsingin työväentaloon. Viihteestä ei välitetty, iskelmälaulajia ei matkassa ollut, ei orkesteriakaan, mutta salit olivat aina täynnä. Yleisömäärät todistivat, että puolueen esivaaliehdokkaat kiinnostivat muitakin kuin sosialidemokraatteja.
Olin puheenjohtajana jokaisessa tilaisuudessa. Asialistaa määrittivät presidentin valtaoikeudet, joita tuolloin oli nykyistä enemmän. Puhuttiin pääasiassa presidentillisistä, tärkeistä kysymyksistä. Ehdokkaat näyttivät, että yhteiskunnallisistakin asioista voi keskustella sivistyneesti. Vielä vuonna 1993 sellaiselle osattiin antaa arvoa.
Toisinaan puheenjohtaja saattoi viedä aiheen asenteelliselle tai jopa yksilötasolle, mutta aplodeja alatyylillä ei kukaan silloinkaan hakenut. Puheenjohtaja tosin saattoi olla poikkeus.
Esivaalikiertueen yleisömenestys oli yllätys, joka ennakoi vilkasta äänestämistä. Niin tapahtuikin, mutta tavalla, johon ei täysin ollut osattu varautua. Toverit, joita esivaalitulos ei tyydyttänyt, palaavat yhä asiaan, jota sitoutumaton mutta tarkkanäköinen politiikan kommentoija Aarno Laitinen on kuvannut:
"Työväentalojen äänestyspaikoille vyöryi minkkiturkkisia porvarirouvia ja vastaavia antamaan demarivastaisen protestiäänen Ahtisaarelle, joka voitti puolueäänestyksen ja koko vaalin. Yksi ilmiö oli, että suuret laumat teekkareita lähti Otaniemestä kiertämään Helsingin seudun työväentaloja ja äänestivät moneen kertaan Ahtisaarta, ei suinkaan häntä tukeakseen vaan vahingoittaakseen Sorsaa."
Martti Ahtisaari siis valittiin presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi. Sanalle jos jäi käyttöä: Jos ulkopuoliset eivät olisi saaneet osallistua esivaaliin, olisiko Sorsa voittanut? Jos Sorsa olisi esivaalin voittanut, olisiko hän voittanut varsinaisessa vaalissa Elisabeth Rehnin. Jos Sorsasta olisi tullut ehdokas, olisiko häntä kaatamaan valikoitunut joku muu kuin Elisabeth Rehn?
Ennätysmäärä ehdokkaita
Myös kokoomus järjesti ehdokkaastaan avoimen esivaalin, jossa Raimo Ilaskivi voitti Pertti Salolaisen. Ahtisaaren, Ilaskiven ja Rehnin lisäksi omien puolueidensa ehdokkaita olivat Paavo Väyrynen, Sulo Aittoniemi, Claes Andersson ja Toimi Kankaanniemi.
Valitsijayhdistysten kautta presidentiksi pyrkivät Keijo Korhonen, Eeva Kuuskoski, Pekka Tiainen ja Pertti Veltto Virtanen.
Erot ensimmäisellä kierroksella olivat selvät. Ehdokkaista vain kaksi, Ahtisaari ja Rehn, sai yli 20 prosenttia äänistä, Väyrynen ja Ilaskivi jäivät alle. Kaikista muista neljän prosentin äänikynnyksen olisi ylittänyt vain Keijo Korhonen 5,8 prosentillaan.
Jälkikäteen pienen Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaan Elisabeth Rehnin suuri äänimäärä ei enää näytä niin yllättävältä kuin monet sitä silloin pitivät. Mielipidemittauksissa naiset jo olivat mainiosti menestyneet. Ensimmäinen naispresidentti olisi vain ajan kysymys. Kuusi vuotta ja Tarja Halonen valittiin.
Kun Martti Ahtisaari oli nimetty puolueen presidenttiehdokkaaksi, hän matkusti YK-tehtäviinsä Geneveen, josta palasi Suomeen 23.10. Muutaman hengen voimin olimme häntä vastassa Travemündessa, josta Finjet toi seurueen Helsinkiin, Laivamatka yli Itämeren oli intensiivistä valmistautumista vaaleihin.
Ahtisaaren vaalitaistelu alkoi saman tien. Kannatus mielipidemittauksisssa notkahti vuodenvaihteen kieppeillä alle puoluekannatuksen, mikä sai liikkeelle sellaisetkin, jotka olivat suivaantuneet Sorsan tappiosta. Jos eivät aivan kaikki olleetkaan innoissaan, niin puolue Ahtisaaren takana oli voimissaan.
Martti Ahtisaari voitti ensimmäisen kierroksen 25,9 prosentin ääniosuudella, mikä merkitsi, että äänimäärä oli toisella kierroksella tuplattava. Sekin onnistui ja historian ensimmäisen suoran kaksivaiheisen kansanvaalin voitto heltisi 53,9 prosentilla. Sosialidemokraattinen prosessi oli kestänyt kymmenen kuukautta.
Ajan hengessä
Televisio on voimakkaasti vaikuttanut presidentti-instituutioon, niin myös sittemmin vaihtunut vaalitapa.
Jos on vaikeata kuvitella huonosti suomea puhuva C.G.E.Mannerheim kinaamaan nuorten toimittajien kanssa tv-studiossa, niin mahdotonta on kuvitella kiivas J.K.Paasikivi torille kansaneläkkeen pohjaosasta kuulemaan, tai taitetusta indeksistä.
Meidän päivinämme tori tai studio tai melkein mikä paikka tahansa, presidentiksi pyrkivän on sinne mentävä. Tosin yhä useammin joutuu kysymään, miksi?
Mutta kullakin ajalla on henkensä, jota on osattava lukea. Sellainen lukutaito on välttämätön, jos mielii presidentiksi tai edes vakavasti otettavaksi presidentintekijäksi.
Kun presidenttiehdokas Martti Ahtisaari kolmisen kuukautta ennen vaaleja palasi Genevestä, ajan henki suorastaan huusi häntä esille. Oli tullut aika lähteä kansan keskuuteen.
Kuljin jonkin verran Ahtisaaren matkassa. Kokemus oli opettava. Paremmin kuin kenties kukaan muu Ahtisaari oli sisäistänyt uuden vaalitavan. Politiikan ulkopuolelta tulleena hän oli vapaa perinteisen vaalityön luotaantyöntävimmistä piirteistä. Ahtaasti ajatteleva poliitikko hän ei ollut, ei oikeastaan poliitikko ollenkaan.
Tunnelma presidenttiehdokkaan ympärillä ennakoi vaalitulosta. Selväksi kävi, että ehdokkaan on oltava paitsi hyväksytty myös hyväksyttävissä, paitsi jämerä myös joustava, paitsi tietävä myös kiinnostava. Ihmisten keskuudessa Ahtisaari oli luonteva, mutta ei luonteeton.
Kansa oli kiinnostunut, samoin tiedotusvälineet. Television aikakaudella oli viisasta eliminoida tyhjät tuolit. Välttämättömiä eivät liioin olleet paikallisen julkisuuden jo kuluttamat naamat eturiveillä. Tuoreus on hyvä tavaramerkki.
Kannattajalistojakin kannatti karttaa. Niissähän kiinnostavaa ei ole se, keitä nimilistalla on, vaan se, keitä siellä ei ole. Puuttuvista nimistä tulee paha puheenaihe, joka tuhoaa hyvän tarkoituksen.
