Neljännesvuosisata presidenttiyttä
Suomessa ei liene käyty vaaleja, joita jälkikäteen olisi puitu enemmän kuin presidentinvaaleja vuonna 1956. "Kenen oli ratkaiseva ääni", on kuulunut kysymys, joka on lähtökohtaisesti väärä. Kun vaalin loppulos oli 151 ääntä Urho Kekkoselle ja 149 K-A. Fagerholmille, toisenlaiseen lopputulokseen olisi tarvittu kaksi ääntä, yksi olisi jättänyt valinnan arvan varaan.
Presidentin valitsijamiesvaaleihin 1956 oli asetettu kuusi presidenttiehdokasta, jotka vaalilauseineen ja vaalitulokseltaan olivat: Sosialidemokraattien "Fagerholm - Kansan mies kansan johtoon", 72 valitsijamiestä. Maalaisliiton Kekkonen: "Teot puhuvat - Sinun äänesi ratkaisee", 88 valitsijamiestä, Kommunistien Eino Kilpi: "Rauhan mies presidentiksi", 56 valitsijamiestä. Suomen Kansanpuolueen "Eero Rydman Tasavallan Presidentiksi", 7 valitsijamiestä. Kokoomuksen "Presidentiksi Tuomioja - lakimies, talousmies, valtiomies", 57 valitsijamiestä. Ruotsalaisen kansanpuolueen "Törngren - President", 20 valitsijamiestä.
Vaalin ensimmäisellä kierroksella kaikki ehdokkaat pitivät omat valitsijamiehensä. Sosialidemokraattisessa valitsijamiesryhmässä Penna Tervo ajoi läpi ratkaisun, että puolue pysyy oman ehdokkaan takana loppuun saakka.
Porvarillisella puolella kammoksuttiin Kekkosta. Ongelmasta nimeltä Kekkonen kuviteltiin päästävän presidentti J.K. Paasikivellä, joka ylipuhuttiin mukaan toiselle kierrokselle. Paasikivi hävisi sekä Kekkoselle että Fagerholmille.
Yhä menee yli ymmärryksen Paasikiveä pyytäneiden poliittinen naiivius. Tarvittiin vain, että kommunistit jakoivat äänensä Fagerholmin ja Kekkosen kesken, ja Paasikivi oli poissa pelistä. 85-vuotias valtiomies nolattiin, suorastaan häväistiin. Hän kuoli vielä samana vuonna.
PRESIDENTTIÄ VALITSEMASSA
Antero Kekkonen tarkastelee Suomessa järjestettyjä presidentinvaaleja ja valintojen taustoja Eteenpäin-lehden lukijoille syksyn mittaan.
Kun Kekkosta syytetään nootin tilaamisesta, syytöksissä tapaa näkyä enemmän kuin ripaus kansallista suuruudenhulluutta.
Kekkosen porvarit
Presidentinvaalien kolmannesta kierroksesta tuli erikoinen siitäkin. Suomenkielinen oikeistopuolue kokoomus, jossa kunnioitettiin oppiarvoja ja jota 1950-luvulla symboloi papin liperit ja sotilaan kypärä, äänesti ruotsinkielistä vasemmistolaista parturia, joka oli kirkosta eronnut. Kommunistit puolestaan äänestivät valkoista vapaussoturia, joka nuoruudessaan Etsivän keskuspoliisin etsivänä oli heitä jahdannut.
Kokoomuslainen ei tosin ollut kokoomuksen alkuperäinenkään ehdokas. Sakari Tuomioja oli aidosti vapaamielinen porvari, jolla oli ollut kovin vähän, jos mitään, tekemistä kokoomuksen kanssa. Kommunistien ehdokas Eino Kilpi taas oli entinen Turun suojeluskunnan hallituksen jäsen.
Harveneva joukko hakee yhä vuoden 1956 ratkaisevia ääniä. Suomalaisen ja ruotsalaisen kansanpuolueen jo tiedettyjen kekkoslaisten lisäksi esiin ovat nousseet Leo I. Mattila ja Tove Hollsten, joka ennen kuolemaansa jälkeläisilleen kertoi, ketä äänesti. Tiedon on tosin kiistänyt Verner Korsbäck. jota maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo kutsui osto- ja myyntiliikkeeksi.
Kokoomuksesta on mainittu Helena Virkki ja Niilo Kosola, joka ennen uurnaan pudottamista näytti äänestyslippuaan Kekkoselle, joka pääministerinä valvoi vaalitoimitusta. Kekkonen on tapauksen kertonut. Virkki puolestaan arvosti korkealle koulutusta ja, kun vastakkain olivat tohtori ja parturi, hän valitsi tohtorin. Virkin valinnasta on kertonut Helsingin Sanomien taannoinen politiikan toimituksen päällikkö Erkki Pennanen, jonka lähisukulainen Virkki oli.
Syytettyinä sosialidemokraatit
Kekkosen äänestämisestä syytettyjen penkille ovat joutuneet myös jotkut sosialidemokraattiset valitsijamiehet. Kekkosen ja Penna Tervon ystävä Kalle Kaihari väittää kirjassaan, että heti vaalin jälkeen auto-onnettomuudessa kuollut Tervo äänesti Kekkosta. Tervon leski kiisti Kaiharin väitteen jyrkästi, mihin aina sarkastinen entinen puolesihteeri Erkki Raatikainen totesi, että on paljon muitakin sellaisia asioita, joista vaimot eivät tiedä.
Pisimpään taakkaa Kekkosen äänestämisestä 1956 on kantanut tamperelainen kansanedustaja Anni Flinck, kauppaneuvos Kalle Kaiharin sisar.
Teorioista villein on, että itse Väinö Tanner ei olisi äänestänyt Fagerholmia. Teoria perustuu neuvonpitoon, jonka tammi-helmikuun vaihteessa 1956 Helsingin Seurahuoneella kävivät puolueen vahvat miehet Väinö Tanner, Penna Tervo ja Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Napoleon Lindfors. Tanner piti Kekkosen valituksi tuloa mahdollisena ja ilmaisi sen tavalla, joka pani Tervon ja Lindforsin pohtimaan, ajatteliko Tanner niin, että Kekkonen olisi Fagerholmia parempi ratkaisu.
Tannerhan ei pitänyt kummastakaan, ei Kekkosesta eikä Fagerholmista, joka välittömästi sodan jälkeen oli pyrkinyt yhteistyöhön kommunistien kanssa. Sellaiseen yhteistyöhön ei Tanner suostunut vielä vuoden 1956 presidentinvaaleissakaan, vaikka oli neuvotteluryhmänsä puheenjohtaja. Hän kieltäytyi tapaamasta kommunisteja, joiden kanssa keskustelut käytiin ilman Tanneria.
Tanner mahdollisena Kekkosen äänestäjänä -koulukunta lähtee siitä, että taipumattomalle Tannerille puoluetoveri Fagerholmin sodanjälkeiset yhteistyöpyrkimykset merkitsivät vielä pahempaa kuin Kekkosen oikeusministeriys sotasyyllisiä etsittäessä.
Käytännön merkitystä ei enää ole, kuka ketäkin äänesti. Poliittinen viihdearvokin hupenee, kun viimeisetkin epäilyksenalaiset ovat poissa. Vuosikymmenten mittaan entistä ilmeisemmäksi on käynyt, että ristiin on äänestetty luultua enemmän.
Kuusi vuotta uusintaan
Samana päivänä kun Kekkonen astui presidentin toimeen, maassa alkoi yleislakko.
Se ennakoi tulevaa. Kekkosen asema ei ollut vahva.
Vuonna 1956 tappiolle jäänyt rintama alkoi hahmottua uudelleen vuotta 1962 varten. Se sai nimen Honka-liitto presidenttiehdokkaansa oikeuskansleri Olavi Hongan mukaan.
Honka-hanke ei ollut niin yksituumainen kuin jälkikäteen on haluttu nähdä. Selvää oli, että taisteltiin Kekkosta vastaan, mutta epäselvempää, minkä puolesta.
Itse presidenttiehdokas Honka ei ollut järin inspiroiva hahmo. Yli kymmenestä kysytystä hän oli ensimmäinen, joka suostui. Honka-liiton toimistossa työskennelleet Harri Holkeri ja Arvo Salo ovat häntä muistelleet, hienotunteisesti tosin.
Kansainvälisestä politiikasta Olavi Hongalla julkisten esiintymistensä perusteella oli kovin vähän sanottavaa, vaikka muutama kuukausi ennen presidentinvaaleja kylmä sota alkoi olla hyytävimmillään.
Huhtikuussa 1961 Sikojen lahden maihinnousuyritys Kuubassa kiristi suurvaltasuhteita. Toukokuussa Wienin jäisessä ilmapiirissä Nikita Hrustshevin ja John Kennedyn huippukokous epäonnistui. Alkukesästä tilanne Berliinissä kiristyi äärimmilleen. Loppukesästä rakennettiin Berliinin muuri. Checkpoint Charliella amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset tankit olivat vastakkain muutaman metrin päässä toisistaan kovat piipussa ja koneet käynnissä.
Uusi viestintäväline televisio toi uhkaavat kuvat suomalaisiinkin koteihin. Kansallinenkaan lintukoto ei ollut entisensä, kun vaaleja valmisteltiin.
Sitten nootti
Kun presidentinvaaleihin oli kolme kuukautta, presidentti Kekkonen matkusti valtiovierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, jonne toimitettiin nootti Neuvostoliitosta. Samana päivänä, lokakuun viimeisenä, Neuvostoliitto räjäytti Novaja Zemljalla vetypommin, jonka tehoksi lännessä arvioitiin 57 megatonnia. Se oli voimakkaampi kuin yksikään sitä ennen tai sen jälkeen. Paljaalla silmällä räjähdys näkyi 1000 kilometrin päähän. Sienimäinen pilvi kohosi yli 60 kilometrin korkeuteen.
Kekkonen jatkoi ohjelmansa loppuun Yhdysvalloissa, palasi Helsinkiin ja lähti henkilöautolla ensin Loviisaan tapaamaan Talvisodassa sokeutunutta veljeään Jussia sekä jääkärieverstiluutnatti Ragnar Nordströmiä. Loviisasta matka jatkui Luumäelle, missä Kekkonen nousi itään vievään junaan.
Talvisodan alla syksyllä 1939 virttä veisaava väki saatteli neuvottelijoita Moskovaan Helsingin rautatieasemalla. Tasan 22 vuotta myöhemmin Kekkonen ei sellaista halunnut, siksi Luumäki.
Nyt ei myöskään neuvottelupaikka ollut Moskova. Siperian piti opettaa. Novosibirsk kaukana Uralin takana oli kaupunki, jossa Nikita Hrustshev odotti. Neuvottelujen lopputulos oli, että nootin esittämiä sotilaallisia konsultaatioita ei panna täytäntöön.
Vuoden 1962 presidentinvaalien jälkeen Tuure Junnila julkaisi kirjan Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna ja viisi vuotta myöhemmin Kauko Kare kirjan Tähän on tultu. Molemmat pyrkivät osoittamaan, että nootti oli Kekkosen junailema. Hyvin myyneestä kirjasta saamillaan tuloilla Kare kustansi vuosikausia Nootti -nimistä lehteä, joka sinnikkäästi jatkoi asian käsittelyä. Meille lehden lukijoille tutuksi tuli myös Nostradamus.
Kun Kekkosta syytetään nootin tilaamisesta, syytöksissä tapaa näkyä enemmän kuin ripaus kansallista suuruudenhulluutta. Toki Suomen presidentinvaalit ovat tärkeät, mutta ovatko ne sittenkään niin tärkeät, että suurvalloista edes toinen ehtisi askarrella niiden kanssa samaan aikaan kun maailmaa järisyttää historian hirvittävin ydinlataus ja ydinasevaltojen panssarit tähtäävät toisiaan Euroopan sydämessä.
Kansa äänesti
Jo valmiiksi säröillä ollut Honka-liitto rupesi murenemaan nootin jälkeen. Honka itse luopui, kun kolme viikkoa nootista oli kulunut.
Sosialidemokraateille vaaleista 1962 tuli traumaattinen kokemus. Oli lähdetty herrojen kanssa marjaan eikä käteen jäänyt edes rove. Rafael Paasio uhrautui ja lähti pelastamaan, mitä pelastettavissa oli. Hän sai 36 valitsijamiestä.
Lopullisessa äänestyksessä Kekkonen sai kaikkien porvarillisten valitsijamiesten äänet, 199. Kommunistien Paavo Aitio menestyi hyvin, 62 ääntä, Paasio 37 ja Emil Skog 2.
81,5 prosenttia äänioikeutetuista äänesti. Se oli enemmän kuin koskaan. Rikki meni käsitys, että korkea äänestysprosentti ja korkea sosialidemokraattien kannatus korreloivat.
Sosialidemokraateille vaalit 1962 olivat pohjakosketus, jota seurasi ankara itsetutkiskelu. Kekkoselle vaalit merkitsivät aseman vakiintumista. Molemmat jäivät miettimään, ketä ja mitä hyödyttää olla eri puolilla.
Yksi Tamminiemessä, muut Hietaniemessä
Ensin kiistellyn, sitten siedetyn ja jo 1968 laajalti hyväksyttävissä olevan Kekkosen asema näkyi presidentinvaaleihin valmistauduttaessa. Vastaehdokkaat Kekkonen sai vain kokoomuksesta ja Suomen maaseudun puolueesta, jonka puheenjohtaja Veikko Vennamo jatkoi leppymätöntä taisteluaan entistä puoluetoveriaan vastaan. Vennamo sai 33 ja kokoomuksen Matti Virkkunen 66 valitsijamiestä. Kekkosen valitsijamiesmäärä oli 201.
Suuri vaaliliitto lupasi enemmän. Vuoden 1968 vaalitulos oli Kekkoselle pettymys, samoin vaalitaistelun tyylilaji, jollaiseen hän omien sanojensa mukaan ei olisi enää velvollinen suostumaan.
Seuraavat vaalit olisivat olleet vuonna 1974, mutta niitä ei koskaan tullut. Kekkonen valittiin poikkeuslailla neljäksi vuodeksi.
Vuoden 1978 vaalit ratkaistiin asiallisesti keväällä 1975, kun sosialidemokraattien johto halusi audienssia Tamminiemeen, sai sen ja pyysi Kekkosta ehdokkaakseen. Vanhaa valkosoturia sosialidemokraattien pyyntö hiveli. Hän tarjosi vieraille viskit.
Samaan aikaan oli koolla keskustapuolueen puoluevaltuusto, joka on korkein päättävä elin puoluekokousten välillä. Olin paikalla hotelli Haagassa Helsingissä, kun kokoussaliin levisi tieto sosialidemokraattien operaatiosta. Tyrmistys on lievä ilmaisu kuvaamaan tunnelmia. Toimittajat poistettiin salista.
Kun sitten vaaleihin vajaan kolmen vuoden kuluttua ryhdyttiin, kehä oli kiertynyt umpeen. Kaikki perinteiset puolueet, jotka joskus olivat Kekkosta vastustaneet, olivat samassa vaaliliitossa hänen takanaan. Vastaehdokkaiksi jäivät nimet sellaiset kuin Eino Haikala, Ahti M.Salonen, Veikko Vennamo ja Raino Westerholm. Kekkonen ei suostunut yhteiseen televisiokeskusteluun heidän kanssaan. Ymmärsin presidenttiä.
Valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 260 valitsijamiestä. Sosialidemokraattisia valitsijamiehiä oli eniten.
Kun Kekkonen aloitti viimeisen vajaaksi jääneen kautensa, ikätovereita hänellä ei enää vallan kammareissa ollut. Toteen olivat käyneet kirjailija Matti Kurjensaaren sanat kymmenen vuoden takaa: Yksi on Tamminiemessä, muut Hietaniemessä.
