Kun viholliset vaihtuivat, ja ystävät
C.G.E. Mannerheimista tuli Suomen presidentti 4. elokuuta vuonna 1944. Kuukausi siitä ja aseet vaikenivat Suomen puolelta; voittajan oikeudella Puna-armeija jatkoi seuraavaan päivään.
Taas kuukausi eteenpäin ja Neuvostoliitosta tuli Andrej Zhdanov, joka asettui hotelli Torniin. Tsaarin Venäjällä ratsuväen kenraaliluutnantiksi kohonnut Mannerheim sai päällekatsojakseen tsaarin jalkaväen vänrikin.
Mannerheimin valinnan ja Zhdanovin tulon välillä Suomen hallitus oli vaihtunut kahdesti. Antti Hackzellin hallitus erosi, kun sen pääministeri oli halvaantunut rauhanneuvotteluissa Moskovassa. Sitä seurannut Urho Castrénin hallitus ei istunut pitkään sekään. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Castrén ymmärsi lakikirjaa, mutta ei poliittista tilannetta.
Kun J.K.Paasikiven hallitus marraskuussa 1944 aloitti, Suomi oli vaihtanut vihollista. Se soti nyt Saksaa vastaan. Entisten vihollisten asettamaa valvontakomissiota johti Andrej Zhdanov, jota kremnologit pitivät diktaattorin lähimpänä miehenä. Ainakin lapset olivat läheisiä. Stalinin tytär Svetlana ja Zhdanovin poika Juri solmivat avioliiton.
PRESIDENTTIÄ VALITSEMASSA
Tsaarin Venäjällä ratsuväen kenraaliluutnantiksi kohonnut Mannerheim sai päällekatsojakseen tsaarin jalkaväen vänrikin.
Vain vaikeita asioita
J.K.Paasikiven hallitus sai ratkaistavakseen vain vaikeita asioita. Yksi sellainen oli kysymys sotasyyllisyydestä, mikä edellytti taannehtivaa lainsäädäntöä. Vaihtoehtoisena uhkana oli, että tuomiot luettaisiin Petroskoissa tai Moskovassa. Nûrnbergin oikeudenkäyntiä valmisteltiin jo.
Sotasyyllisyyskysymys oli vielä auki, kun paljastuivat asekätköt. Hallituksen taakka kasvoi. Asekätköjen laajuus ei vähentänyt pääministerin tuskaa. Tämä on hirmuista, kirjoittaa Paasikivi toistuvasti päiväkirjaansa.
Kysymykset sotasyyllisyydestä ja asekätkennästä koskivat ylintä johtoa: edelliset valtion, jälkimmäiset armeijan. Presidentti Mannerheim oli molempia.
Jos upseereita syytettäisiin, voitaisiinko olla syyttämättä heidän ylipäällikköään, joka oli valittu tasavallan presidentiksi?
Presidentti Mannerheim oli päättänyt lähteä etelään lepäämään. Muistelmissaan hän kertoo marraskuun toisen päivän myöhäisillasta 1945, jolloin pääministeri Paasikivi tuli suoraan Zhdanovin luota jo yöpuulle ruvennutta presidenttiä tapaamaan. Zhdanov oli Paasikiveltä kysynyt, kuinka tasavallan presidentti saattoi lähteä ulkomaille ilmoittamatta asiasta valvontakomissiolle.
Vielä samana yönä Paasikivi palasi valvontakomissioon, jonka puheenjohtaja oli sillä välin ottanut yhteyden Moskovaan ja saanut kuulla, että Mannerheimin matkaanlähdölle ei ole esteitä. Mannerheim matkusti Tukholman kautta Portugaliin.
Kaksi päivää Mannerheimin lähdön jälkeen Paasikiven hallitus päätti syytteiden nostamisesta. Syytteeseenpanoaika päättyi vuoden 1945 lopussa. Presidentti Mannerheim palasi Portugalista Suomeen tammikuun toisena 1946.
Taas poikkeuslaki
Kun presidentti oli Portugalissa, keskustelu hänen asemastaan kiihtyi Suomessa. Kansalaiskeskustelua se ei ollut. Ihmisillä oli muuta tekemistä. Yhteiskunnan ylätaso sitä kävi eivätkä lehdet selostaneet.
Paasikiven hallitus ei ottanut kantaa, vaikka yksittäiset ministerit halusivat presidentinvaihdosta. Sitä halusivat myös monet kansanedustajat, mutta eduskuntaryhmien puheenjohtajat päättivät, että eduskunta ei tulisi painostamaan presidenttiä eroamaan.
Mannerheim ei ollut tietämätön itseään koskevista mielipiteistä. Mutta ne olivat vain mielipiteitä, eivät aloitteita. Mielipiteiden tueksi lähestyttiin 78-vuotiaan presidentin lääkäriä, tohtori Lauri Kalajaa, joka avautui Paasikivelle: "...Mannerheimin harkinta- ja arvostelukyky on mennyt niin alas, että hän ei osaa arvostella asioita. Sentähden hänen on luovuttava presidentinpaikasta."
Paasikivi kävi kärsimättömämmäksi koko ajan. 75-vuotias pääministeri valitti työtaakkaansa ja uhkaili erollaan. Mannerheimin ystävälle suurlähettiläs G.A.Gripenbergille Paasikivi purkautui: "...mitään tukea en ole Mannerheimilta saanut. Hän ei sano mitään, pitää vain silmällä kansansuosiotaan. Hän ei liioin tee mitään. Hän ei edes eroa."
Hienotunteisuus ei kuulunut Paasikiven hyveisiin. Gripenbergille esitetyn arvion Paasikivi epäilemättä tiesi kulkeutuvan Mannerheimin korviin. Tasavallan asioissa kahden entisen kuningasmielisen välit vaurioituivat.
Kun tasan 19 kuukautta oli kulunut virkaanastumisesta, presidentti vihdoin jätti eronpyyntönsä. Paasikiven hallituksella oli jo valmiina esitys laiksi tasavallan seuraavan presidentin vaalista.
Lakiesitys vietiin läpi pikavauhtia. Se oli poikkeuslaki, jonka nojalla vaalin suoritti eduskunta. Valittavan presidentin toimikausi ulottuisi vuonna 1944 alkaneen kauden loppuun eli vuoteen 1950.
Aivan itsestäänselvyys ei poikkeuslaki ollut. K.J.Ståhlberg ja hänen myötään edistyspuolue sekä jotkut sosialidemokraatit ajoivat normaaleja valitsijamiesvaaleja, mikä näkyi myös vaalin lopputuloksessa. Paasikivi sai 159 ääntä, Ståhlberg 14, tyhjää äänesti 11.
J.K.Paasikivi muutti presidentinlinnaan, C.G.E.Mannerheim Sveitsiin.
Paluu päiväjärjestykseen vuonna 1950
Presidentin valitsijamiesvaaleja ei ollut järjestetty sitten vuoden 1937. Väkevät voimat olivat sitä mieltä, että ei järjestettäisi nytkään, vaan valittaisiin Paasikivi jatkamaan poikkeuslailla. Se edellytti kuitenkin perustuslainsäätämisjärjestystä, mikä kiireelliseksi julistamisineen vaati viiden kuudesosan enemmistöä.
Kommunistit olivat vielä tuolloin voimissaan. Heillä oli 38 kansanedustajaa, joka olisi riittävä määrä estämään lain kiireelliseksi julistamisen. Paasikiven vastaisen kampanjan kommunistit olivat aloittaneet hyvissä ajoin ennen vaaleja. Suuri yleisö aprikoi, puhuivatko kommunistit Moskovan äänellä.
Asenteellisella tasolla tärkein vaikuttaja oli K.J.Ståhlberg, joka kirjeessään ystävälleen Paasikivelle sanoo mm.: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itsekin valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota."
Paasikiven ja Ståhlbergin kirjeenvaihto avaa mielenkiintoisen aikaikkunan syksyyn 1949.
Jatkoaika kiehtoi Paasikiveä, mutta hän ei halunnut korkean ikänsä ja asemansa vuoksi asettua valitsijamiesvaaleissa ehdokkaaksi ja kaiken sen arvostelun alaiseksi, mitä ehdokkaana oleminen tietäisi.
Ståhlberg puolestaan näkee niin, että normaali vaali vahvistaisi päämiehen asemaa ja arvovaltaa. Kommunistien ankaran kritiikin Ståhlberg kuittaa: "Rääväsuisten kommunistien mielenpurkausten ei Sinun arvosi salli antaa ensinkään vaikuttaa asiaan, kaikkein vähimmin Sinun nykyisessä asemassasi."
Ståhlberg kehotti omaa puoluettaan edistyspuoluetta kannattamaan Paasikiveä, jonka taakse asettuivat myös kokoomus, ruotsalaiset, Itsenäinen keskiluokka, Ruotsalainen vapaamielinen puolue, Pienviljelijäin puolue sekä sosialidemokraatit.
Kommunistien ehdokas oli sosialidemokraateista loikannut Mauno Pekkala. Maalaisliiton ehdokas oli Urho Kekkonen.
Valitsijamiesvaalien äänestysvilkkaus nousi 63,8 prosenttiin, mikä oli enemmän kuin ensimmäisen tasavallan valitsijamiesvaaleissa. Paasikivi sai 171 valitsijamiestä, Pekkala 67 ja
Kekkonen 62.
Kekkosen ehdokas
Suomessa on presidentiksi aina pyritty, kiihkeästikin, mutta sääty-yhteiskunnan peruina pyrkyä ei pidetty sopivana näyttää. Vaaleissa 1950 aika vaihtui. Urho Kekkonen kampanjoi tavalla, jota ei ollut ennen nähty. Hän kiersi ympäri Suomea – amerikkalaistyylisesti, kuten silloin sanottiin.
Aikalaisia vuoden 1950 asetelma hämmensi. Kekkonen oli ollut Paasikiven läheisin työtoveri sodanjälkeisen muutoksen vuodet, mutta teki itseään tykö ympäri Suomen samaan aikaan, kun Paasikivi tuskin poistui pääkaupungista.
Minulla oli tilaisuus kysyä asiaa Kekkoselta, joka vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassa Muutoksen vuosikymmenet vastaa: "Vaikka minut olikin asetettu maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi vuoden 1950 presidentinvaaleissa, minun ehdokkaani oli J.K.Paasikivi. Tiesin täysin selvästi, mikä vaalin lopputulos tuli olemaan, ja sen vuoksi olin ikään kuin opintomatkalla. Kun lopputulos oli ennalta tunnettu, niin eräät toverini sanoivat, että eikö olisi viisainta luopua kilpailusta. Vanhana urheilumiehenä vastasin heille, että harvoin minä olen nähnyt kalkkiviivoilla lopetettavan, vaikka häviö olisi ollut aivan selvä."
