Kun sota on sekä edessä että takana
Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan. Näin sanoi presidentti Kyösti Kallio välittömästi sen jälkeen, kun hän oli allekirjoittanut valtakirjan, joka valtuutti suomalaiset neuvottelijat solmimaan talvisodan rauhan Moskovassa 13. maaliskuuta vuonna 1940.
Kului viisi kuukautta ja Kallio halvaantui. Oikea käsi kuivui.
Kolme kuukautta myöhemmin Kallio jätti eroanomuksensa. Oli valittava uusi presidentti.
Virkakautensa viimeisenä iltana Kallio lähti kotiinsa Nivalaan. Presidentinlinnasta rautatieasemalle nuorison soihtukuja reunusti reittiä, jota vanha ja iltapäivällä valittu uusi presidentti ajoivat. Rautatieasemalla ja sen ympäristössä oli tuhatmäärin saattajia. Pohjanmaan pikajuna, talvisodan ylipäällikkö, kenraalit, kunniakomppania ja sotilassoittokunta odottivat. Kunniakomppanian edessä Porilaisten marssin soidessa liikuttunut presidentti sai sydänkohtauksen.
Vielä 1960-luvulla koulussa opetettiin, että Kallio kuoli marsalkka Mannerheimin käsivarsille. Se ei pidä paikkaansa. Kädet olivat Aladar Paasosen, presidentin adjutantin.
Suomi ei valinnut presidenttiä, jota Neuvostoliitto vastusti eikä presidenttiä, jota Saksa kannatti.
Poikkeuslailla vaaleihin
Kun Moskovan rauhasta oli kulunut neljä päivää, kokoomuksen Uusi Suomi antoi epäsuorasti ymmärtää, että Mannerheim olisi saatava arvoiseensa asemaan. Lehden kantaa tulkittiin myös puolueen kannaksi. Mannerheimin itsensä tiedettiin olevan sitä mieltä, että poikkeusoloissa sotilaallisen ja poliittisen johdon tulisi olla samoissa käsissä.
Talvisodan jälkeen Suomen Aseveliliitosta muodostui laajapohjainen ja vaikutusvaltainen organisaatio. Ylipäällikkö Mannerheimin uskottu, kenraali Rudolf Walden käski Aseveliliiton yliasiamiehen L.Arvi P.Poijärven tykönsä ja ilmoitti saaneensa tehtäväkseen tiedustella, miten Aseveliliitto suhtautuisi Mannerheimin presidenttiehdokkuuteen. Kysyä sopii, kuka muu kenraalille voisi antaa tehtävän kuin sotamarsalkka.
Kyösti Kallion vakava sairastuminen ennakoi ennenaikaisia presidentinvaaleja. Alettiin valmistella poikkeuslakia, jolla vanhat vuoden 1937 valitsijamiehet suorittaisivat valinnan. Uusien vaalien järjestäminen ei käynyt päinsä, sillä karjalaiset olivat talvisodan jäljiltä hajallaan ympäri Suomen.
Presidenttipörssiin ilmestyivät tutut nimet. Virkaa tekevän presidentin Risto Rytin ja armeijan ylipäällikkö Mannerheimin lisäksi Ståhlberg, Svinhufvud, Tanner, Paasikivi, Kivimäki, Pehkonen, Suolahti, Tulenheimo, Hynninen, Castrén...
Molotovin lista
Itsenäisyyspäivänä vuonna 1940 tunnelma tasavallassa sähköistyi, kun Neuvostoliiton ulkoministeri V.M.Molotov ilmoitti Suomen Moskovan-lähettiläälle J.K.Paasikivelle, että jos presidentiksi valitaan "joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud, niin teemme siitä sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä rauhansopimusta". Vaaliin oli aikaa alle kaksi viikkoa.
Loppuvuodesta 1940 maailmansodassa oli suvantovaihe. Molotovin karkea kannanotto noteerattiin kansainvälisesti. Talvisota oli tehnyt Neuvostoliiton rajanaapurin Suomen tunnetuksi – tunnetummaksi kuin koskaan.
Neuvostoliitolle olisi kelvannut Paasikivi, mutta ei Saksalle, joka suosi Svinhufvudia ja Kivimäkeä. Englannillakin oli oma intressinsä Suomeen. Saksa pommitti Englantia ja Saksan tiedustelu sai Suomen kautta tiedot pommitusten vaikutuksista.
Englantilaisten tyytyväisyys tunnetun anglofiilin Risto Rytin valinnasta haihtui sekin, kun aseveljeys Saksan kanssa alkoi. Ryti poisti Suomen valtiokalenterista Iso-Britannialta saamansa kunniamerkit.
Kahteen linnaan
288 valitsijamiestä äänesti Risto Rytiä. Sosialidemokraateista neljä antoi äänensä Johan Helolle. Kivimäki ja Svinhufvud saivat yhden äänen. Kuusi valitsijamiestä jätti tyhjän äänestyslipun.
Eritoten maalaisliiton karjalaisille valinta oli vaikea. Pian Talvisodan päättymisen jälkeen käsiteltäessä pika-asutuslakia Ryti pääministerinä oli eduskunnassa sanonut, että siirtoväellä ei ole mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään. Karjalainen siirtoväki ei koskaan ole sitä unohtanut.
Kokoomuksessa 79-vuotiaalla P.E.Svinhufvudilla oli vankka kannatus, jota Molotov vain oli vankistunut. Rytin kannalle taivuttiin vasta vaalipäivänä, kun lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti toi kokoomuksen valitsijamiehille Mannerheimin kannan: yksimielisyyttä ja Ryti. Se ratkaisi asian.
Suomi ei valinnut presidenttiä, jota Neuvostoliitto vastusti eikä presidenttiä, jota Saksa kannatti. Nykynuoriso varmaan sanoisi, että Suomi oli tuplaten suomettunut.
Saksan hyökkäyssuunnitelma Neuvostoliittoon – operaatio Barbarossa – allekirjoitettiin Hitlerin päämajassa 19. joulukuuta vuonna 1940. Samana päivänä valittiin Suomen presidentiksi Risto Ryti. Alkoi kujanjuoksu, joka päättyi kahteen linnaan, presidentin ja Katajanokan.
Vapaamuurari ja spiritualisti
Presidentti Risto Ryti oli henkilönä etäinen. "Häntä ympäröi hiukan viileä ilmapiiri", sanoi seitsemän presidentin autonkuljettaja Kalle Westerlund, jonka mielestä Risto Ryti oli toisenlainen presidentti kuin muut.
Etäinen oli myös Rytin seuraaja C.G.E.Mannerheim, mutta kun Mannerheimin etäisyys pukeutumista ja kunniamerkkejä myöten oli suuri rooli, Rytin etäisyys oli synnynnäistä.
Sanottiin, että Rytiä lähelle pääsi vain yksi mies, L.A.Puntila, josta vuonna 1940 tuli ensin pääministerin, sitten presidentin sihteeri. Tästä aikanaan paljon puhutusta suhteesta kysyin itseltään Puntilalta, joka 1970-luvun lopulla tehdyssä kirjassa vastaa:
"Minä olin joutunut Kulttuurirahastossa Rytin kanssa tekemisiin ja heti ensi silmäyksellä näin, että siinä oli hyvin harkitseva ja hyvin viisas mies, mutta myös vähän kylmä, kaikissa otteissaan kylmä ja laskelmoiva. Hänen sihteerinään jouduin hänen kanssaan tekemisiin melkein joka päivä moneen kertaan. Kun kävelimme Kaivopuistosta pääministerin virkahuoneeseen, selostin hänelle mitä lehdissä oli ollut ja mikä oli tilanne, vein hänelle valmiina tiedon maailman kehityksestä. Autoin häntä, niin ettei hänen tarvinnut lukea niin paljon sanomalehtiä kuin muuten olisi pitänyt. Suhteemme oli erittäin luottamuksellinen."
Tietävinään aikalaiset myös olivat, että presidentti kuului vapaamuurareihin ja uskoi spiritismiin. Kysymykseeni "Pitääkö tämä paikkansa ja miten se näkyi?" Puntila samassa kirjassa vastaa:
"Hän oli vapaamuurari ja saksalaiset antoivat ymmärtää, että he toivoivat hänen eroavan vapaamuurariudesta, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Käytitte sanaa spiritismi. Ainakin siihen aikaan oli suuri ero spiritismin ja spiritualismin välillä. En ole ollenaan selvillä, mikä ero näillä sanoilla on, mutta hän oli spiritualisti eikä spiritisti. Kyllähän jossakin vaiheessa ilmeni, että tässä varsin viisaassa miehessä asui usko henkisin voimiin, jotka saattoivat olla kätkettyinä esimerkiksi huonekaluihin. Hän oli hyvin äkäinen, kun Linkomies teki esityksen että irtaimiston omistajia verotettaisiin. Hän ei olisi halunnut sitä hyväksyä, mutta pakko oli kun eduskunta niin päätti."
