Ukko-Pekka uudelleen - Luumäelle
Eduskunta valitsi Suomen ensimmäisen presidentin. Valittaessa toista ja kolmatta presidenttiä käyttöön oli otettu valitsijamiesvaalit, jotka olivat muotoutuneet hyvin puoluekeskeisiksi. Vaaleihin oli käyty puoluetunnukset kärjessä ja ehdokas perässä, jos sellaista edes virallisesti oli.
Alettaessa valmistautua vuoden 1937 valitsijamiesvaaleihin kehitys oli viemässä jo enemmän henkilövaalin suuntaan. Ennen muuta asiaan vaikutti Istuvan presidentin P.E. Svinhufvudin persoona.
Svinhufvud jakoi kansaa sekä subjektina että objektina. Ei sosialidemokraatteja hallitukseen, oli presidentin mielipide; ei Svinhufvudia presidentiksi, sanoivat sosialidemokraatit.
Sosialidemokraateille Svinhufvudin mielipiteet olivat avoin haaste. Toisen luokan kansalaisia ei suostuttu olemaan. Vaalilauseesta Ukko-Pekka uudelleen kehittyi sosialidemokraattinen versio: Ukko-Pekka uudelleen – Luumäelle! Negatiivinen mainonta on termi, jota nykyään asiasta käytettäisiin.
Positiivista mainontaa Svinhufvud sai kukkuramitoin. Ensin kokoomus asettui yksimielisesti hänen taakseen, minkä jälkeen muodostettiin kansalaistoimikunta, joka vastaisi myös vaalityön rahoituksesta. Itsenäisyyspäivänä ennen valitsijamiesvaaleja organisoitiin kokous, jossa oli osanottajia jokaisesta vaalipiiristä ja kaikista porvarillisista puolueista. Se lähetti juhlallisen lähetystön pyytämään ehdokkaaksi Svinhufvudia, joka suostui, tietenkin.
Sitten edellisten presidentinvaalien Suomeen oli syntynyt uusi puolue, kun puoluelaitosta vihannut lapuanliike jalosti itsensä Isänmaalliseksi kansanliikkeeksi. Se halusi ehdokkaakseen Mannerheimin, jonka mielestä kuitenkin olisi ryhmittäydyttävä Svinhufvudin ympärille.
Maalaisliiton ehdokas oli Kyösti Kallio ja edistyspuolueen K.J. Ståhlberg. Sosialidemokraatit perinteisesti vierastivat henkilövaalia ja menivät vaaleihin puoluetunnuksin, mutta niin, että viidessä vaalipiirissä vaaliliitto oli Väinö Tannerin nimissä. Ruotsalainen kansanpuolue kävi vaaleihin ilman omaa ehdokasta.
PRESIDENTTIÄ VALITSEMASSA
Antero Kekkonen tarkastelee Suomessa järjestettyjä presidentinvaaleja ja valintojen taustoja Eteenpäin-lehden lukijoille syksyn mittaan.
Kylmää taktikointia
Äänestysprosentti oli korkeampi kuin aiemmissa valitsijamiesvaaleissa, mutta matalampi kuin edellisissä eduskuntavaaleissa; se kapusi lähelle kuuttakymmentä.
Sosialidemokraatit saivat valitsijamiehiä eniten, 95, mutta myös istuva presidentti menestyi: 86 valitsijamiestä. Kyösti Kallio sai 56 ja K.J. Ståhlberg 38 valitsijamiestä.
Vaikka sosialidemokraattinen valitsijamiesryhmä oli selvästi suurin, ei sosialidemokraatista voinut ensimmäisessä tasavallassa tulla presidenttiä. Tämän tietäen sosialidemokraattiset valitsijamiehet jo ensimmäisellä kierroksella äänestivät K.J. Ståhlbergia, joka sai 150 ääntä eli yhtä vaille enemmistön. Svinhufvud sai 94 ja Kallio 56 valitsijamiesääntä.
Mentiin toiselle kierrokselle. Sosialidemokraatit siirsivät äänensä Kyösti Kalliolle. Tulos: Kallio 177 ääntä, Svinhufvud 104.
Kolmatta kierrosta ei tarvittu. Kyösti Kallio oli valittu tasavallan neljänneksi presidentiksi. P.E.Svinhufvud lähti Luumäelle
Ankaraa jälkipyykkiä
Sosialidemokraattien toimintaa arvosteltiin ankarasti vaalin jälkeen. Valitsijamiesryhmän siirtymistä toiseen leiriin ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä pidettiin toimintana, joka Isänmaalliselle kansanliikkeelle todisti, että demokratia on mätä järjestelmä.
Sosialidemokraatit toteuttivat kuitenkin vain päätavoitteensa, joka oli estää Svinhufvudin uudelleenvalinta. Siirtämällä valitsijamiehensä Kallion taakse sosialidemokraatit varmistivat, että kolmannelle kierrokselle ei syntyisi asetelmaa Svinhufvud vastaan Ståhlberg, jollainen oli koettu kuusi vuotta aikaisemmin. Silloin Ståhlberg olisi tarvinnut kaksi lisä-ääntä, nyt vain yhden. Riski oli olemassa eikä sitä haluttu ottaa.
Valinnan jälkeen ankarin sisäinen pyykinpesu käytiin ruotsalaisessa kansanpuolueessa. Ruotsia taitamaton nivalalainen maanviljelijä Kyösti Kallio ei todellakaan ollut se mies, jonka ruotsalaiset halusivat.
Jälkipyykki kiihtyi ja lisääntyi, kun selvisi, että sosialidemokraatit olivat etukäteen ilmoittaneet ruotsalaiselle valitsijamiesryhmälle luopuvansa Tannerista ja äänestävänsä Ståhlbergia jo ensimmäisellä kierroksella. Asiasta ilmoittaessaan sosialidemokraatit olivat hyväuskoisesti ajatelleet, että ruotsalaiset ovat oman ehdokkaan puuttuessa Ståhlbergin takana.
Puolueen valitsijamiesryhmässä oli kuitenkin kahdeksan miehen ns. vuorineuvossiipi, joka ei Ståhlbergille ääntään antanut. Tosin Kalliokaan ei ollut heidän miehensä, mutta Svinhufvud oli.
Svinhufvudin leiri puhkui pettymystä. Suhteellisen hyvän valitsijamiesvaalituloksen perusteella odotukset olivat olleet korkealla. Ääriliikkeille tyypillisesti petosta ja pettureita nähtiin kaikkialla.
Tunnekuohun vähän rauhoituttua vaalituloksessa nähtiin jotain hyvääkin: Ståhlbergista ei sentään toistamiseen tullut presidenttiä. Siitä ilmeisen aidosti iloitsi itse Svinhufvud, joka natsi-Saksan Helsingin-lähettiläälle Wipert von Blücherille kertoi, että Ståhlberg "olisi antanut hallituksen sosialistien käsiin, eikä Suomi sitä kestä".
Tosin ei väistyvää presidenttiä innostanut myöskään uusi presidentti, joka on "heikko persoonallisuus, eikä demokratialle sillä suinkaan tehdä palveluksia, että saatetaan johtoon heikkoja miehiä".
Punamulta valmiina
Kesällä 1936 oli käyty eduskuntavaalit, joissa sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä oli kasvanut 83-jäseniseksi, mutta edelleenkään puolue ei Svinhufvudille kelvannut. Jo ennen vaaleja Svinhufvudin tinkimätön kanta oli herättänyt keskustelua, mutta vaalitulos lopullisesti aktualisoi asian.
Käytyjen keskustelujen merkityksellisimmät osapuolet olivat sosialidemokraattien Väinö Tanner ja maalaisliiton Juho Niukkanen, joista kumpikaan ei ollut puolueensa puheenjohtaja. Unohtaa ei sovi myöskään puoluesihteeri Aleksi Aaltosta ja oikeusministeri Urho Kekkosta.
Kansalaiset eivät sosialidemokraattien ja maalaisliiton yhteydenpidosta tienneet. Pöytäkirjaa ei pidetty suunnitelmista, jotka presidentinvaalien jälkeen toteutuivat pikavauhtia. Kyösti Kallio ei ehtinyt olla virassaan kahta viikkoa, kun maassa oli A.K. Cajanderin punamultahallitus, jossa sosialidemokraatit olivat mukana viidellä ministerillä.
Punamulta toimi hyvin. Käsillään työtä tekemään tottuneiden maanviljelijöiden ja työmiesten puolueet löysivät toisensa. Sosiaalinen ajattelu tuli ylätasolle jäädäkseen. Sosiaalilainsäädäntö käynnistyi. Työntekijät saivat kesälomaa. Kattava eläkeuudistus pantiin alulle. Elintaso nousi. Kesätkin olivat kauniita.
Mutta Kallion kauden idylli ei kestänyt kauan. Se särkyi, kun toinen maailmansota alkoi.
Vastakohtien mies
Kyösti Kallio menestyi huonosti valitsijamiesvaalissa, mutta valittiin kolmannelta sijalta presidentiksi.
Kallio ei ollut ulkopoliitikko ollenkaan, mutta hänet valittiin virkaan, jonka haltija tuolloisen perustuslain mukaan määrää ulkopolitiikasta.
Oppikoulu jäi nuorelta Kyöstiltä kuudennelta luokalta kesken, kun varsinkaan ruotsinkieli ei mennyt päähän, mutta presidenttinä hän pyrki yhteyteen Ruotsin kanssa, kun sota oli ovella.
Sotilas hän ei ollut, ei suojeluskuntalainenkaan, mutta hänestä tuli sota-ajan presidentti.
Maanviljelijänä Kyösti Kallio oli maahengen läpitunkema, mutta presidenttinä hän allekirjoitti rauhansopimuksen, jolla Suomi menetti yli kymmenen prosenttia maa-alueestaan. Pian sen jälkeen hän halvaantui ja kuoli. Presidenttikausi oli kestänyt vajaan kolme vuotta.
Kuninkaallista perua oleva latteus on puhua maan isästä tasavallassa. Jos niin kuitenkin tehdään, Kyösti Kallio on ollut presidenttiemme joukossa maan isä enemmän kuin yksikään toinen. Suomen kansa ei ole taipunut häntä arvostelemaan.
