Joutsen siivin valkein
Yrjö Juhani Renvall tunnettaneen tällä hetkellä parhaiten Tampereen teatterikoulun pitkäaikaisena professorina, mutta ennen opetustöitään mies loi tekstejäkin. Renvallin menestynein käsikirjoitus lienee Repe Helismaan elämäkertamusikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen, joka kertoo myös laajemmin rillumarei-aikakauden viihdeteollisuudesta. Rillumarei viittaa musiikin lisäksi myös elokuviin, joista tunnetuimpia olivat Pekka ja Pätkä -elokuvat.
Musikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen sai ensi-iltansa vuonna 1983 Lahden kaupunginteatterin uuden talon vihkiäisissä ja se säilyi teatterin ohjelmistossa kokonaiset kuusi vuotta. Teosta esitettiin melko tiuhasti myös muissa ammattiteattereissa 1980- ja 1990-luvuilla. 2000-luvullakaan lähes kansallissankariksi nousseen Helismaan tarina ei ole vanhentunut.
Riihimäen teatteri
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde, minä ja menninkäinen
- Ohjaus: Aleksander Anria
- Musiikin johto: Pasi Rissanen
- Orkesteri: La Strada
- Koreografia: Taru Kivinen
Renvallin musikaalin keskiössä on ystäväkolmikko Helismaa–Rautavaara–Pakarinen, tosin Helismaa selvästi pääroolissa. Riihimäen teatterissä esitys alkaa sanoittajaneron vanhuusvuosista: keuhkosyöpää sairastava vanha mies saapuu viipyilevästi näyttämöllä odottavaan valokeilaan ja alkaa laulaa surumielisiä laulujaan. Dramaturgisesti ratkaisu on kiinnostava – rillumarei-musikaali olisi niin helppo aloittaa rempseän repäisevästi tai hilpeän koomisesti, mutta Renvallin idea on ollut esitellä humoristin nurja puoli ensin.
Valitettavasti ohjaaja Aleksander Anria on venyttänyt alun verkkaisuutta ja synkkämielisyyttä aivan liian pitkään. Katsoja ehtii pitkästyä jo ensimmäisen kolmen kappaleen aikana, mihin osasyyllisenä on se, ettei Helismaan roolia tulkitsevan Esko Rissasen laulutaito riitä ylläpitämään mielenkiintoa. Repen roolin Rissanen kyllä tulkitsee kiehtovasti ja monisyisesti. Hänen Helismaansa on melko melankolinen jo nuoruusvuosien kohtauksissa, mikä tuntuukin olevan koko näytelmän sanoma: narrin naamion takaa näkyvät sekä aito rakkaus että kyyneleet.
Lisää taikatemppuja!
Päivänsäde, minä ja menninkäinen ei ole mikään itsestään selvä veijaritarina, vaan siinä poukkoillaan varsin epäkronologisesti Helismaan vanhuusvuosista nuoruusiän iltamien menestykseen, taiteilijakolmikon välienselvitysten kautta filmiteollisuuden kukoistukseen sekä nähdään vielä Esa Pakarisen ja Masa Niemenkin nurjat puolet. Valitettavasti näyttelijät on sidottu liikaa taitelijain murheelliseen puoleen eikä hilpeät hetket riitä nostamaan esitystä siivilleen. Tuntuu siltä, että ohjaaja Anria on saanut kiinni vain muutaman Renvallin heittelemistä kiiltävistä jonglöörinpalloista. Renvall teki viihdetaiteilijasta taidetta, Anria luuli sen merkitsevän synkistelyä.
Musikaalin parasta antia ovat lopulta kohdat, joissa näyttelijöiden lahjakkuus pääsee esiin. Esimerkiksi juuri ennen väliaikaa tarjoiltava Meksikon pikajuna on kuvitettu älyttömän naiivisti, mutta ah, niin hykerryttävästi ja täysillä. Vaikuttavaa ovat myös Masa Niemen (Ari-Kyösti Seppo) suistuminen alkoholismin syövereihin ja Erja Hirviniemen tulkitsema Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Riihimäen takuunäyttelijä Jani Johansson Esa Pakarisena ei petä tälläkään kertaa. Erityisesti hänen hienovireisen tarkasti tehty Impi Umpilampensa on drag-matami, joka hakee vertaistaan. Orkesteri La Strada elää muhevasti näyttämön tapahtumien mukana ja soitantoa täydentää Kari Paukolan jälleen kerran onnistunut äänisuunnittelu.
"Törky on törkyä", kirjoittivat kriitikot T.J.Särkän elokuvista, koska olisivat kaivanneet enemmän Taidetta. Minä olisin kaivannut tähän esitykseen enemmän Rillumareitä.
