VALIKKO

Arvio: Elokuva Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta kuulostaa tuomiopäivän ennustukselta – Civil War on dystopia, mutta kenelle?

  • Elokuva
  • 15.04.2024
  • 20:00
  • (Päivitetty: 16.04. 9:04)

Yhdysvallat on ajautunut sisällissotaan ja hallinnon joukkojen viimeinen linnake Washingtonissa on luhistumassa.

Vielä vallassa roikkuva presidentti harjoittelee puhetta kansalle, mutta takeltelee pahaenteisesti sanoissaan.

Onko johtaja hyvien puolella?

Nykyisessä maailmantilanteessa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien lähestyessä Civil War (2024) kuulostaa aiheena tuomiopäivän ennustukselta. Odotuksiin nähden lopputulos on kuitenkin – kenties yllättäen – täysin epäpoliittinen.

Valinta on varmasti tahallinen, eikä se sulje edes äärioikeistoa ulkopuolelle. Elokuvan presidentti voisi olla Biden tai Trump.

UUDEN brittielokuvan nimekkäimpiin ohjaajiin lukeutuva Alex Garland löi itsensä läpi ensin kirjailijana. Hänen romaanistaan tehtiin Leonardo DiCapriolle räätälöity pannukakku The Beach (2000). Komein saavutus ohjaajana on vuosikymmenen takainen Ex Machina (2014).

Civil War on Garlandin tähänastisen uran kallein tuotanto kameran takana. Menestys ratkaissee, nouseeko ohjaajan tulevien elokuvien budjetti jättiläissarjaan, minne hän silmin nähden tähyilee.

Garlandin neljännessä ohjaustyössä on sota-, katastrofi- ja scifielokuvaa, mutta monen Hollywood-hapatuksen lailla siitä puuttuvat vetävä imu, uskottavat henkilöhahmot ja tiukka näkökulma.

Musiikki- ja äänivalinnat tulevat sentään vaihtoehtoviihteen puolelta.

Sankareiksi ja samastumispisteiksi tarjotaan journalisteja, toimittajia ja etenkin sotakuvaajia. Kirsten Dunstin Lee on heistä jo konkari, jota alalle punkeava tulokas Jessie (Cailee Spaeny) ihailee.

Tarina tahtoo lässähtää silti alkuunsa, kun kaatuvaa presidenttiä haastattelemaan lähtevät ammattilaiset suostuvat ottamaan nuoren naisen mukaansa ilman mitään järjellistä selitystä. Jo sitä ennen Jessie pyörii räjähdysten keskellä vailla mieltä ja tarkoitusta.

Kukaan vastuullinen ammattilainen ei huolisi vierasta märkäkorvaa mukaansa uran tärkeimmälle työmatkalle.

MÄÄRÄNPÄÄNÄ on Washington, joten käsikirjoitus avautuu myös tie-elokuvaksi.

Autoreissulla pääkaupunkiin joukko reporttereita joutuu kohtaamaan sodan kauheat kasvot etulinjassa. Väkivalta on summittaista, osapuolia on vaikea erottaa toisistaan, eikä kehenkään sopisi luottaa.

Katsoja samastuu kapinallisiin, jotka haluavat tappaa presidentin.

Häviäväksi hetkeksi atmosfääri oikeasti pakkautuu, kun Jesse Plemonsin hahmo ilmestyy maatilan reunaan.

Samalla Garland luottaa liian paljon kliseisiin: aristeleva tyttö karaistuu julmista realiteeteista, veteraanitoimittaja löytää itsestään toimintasankarin ja kaiken nähnyt idoli havahtuu äitiroolinsa vastuunkantoon.

Civil War on tietysti dystopia, mutta kenelle? Kyse on selviytymiskamppailusta, mutta emme tiedä, kenen tai minkä puolesta jännittää tai miksi.

Haluaako ohjaaja todella kiinnittää meidät nuoreen kaikkialle pyrkivään ja jostain syystä pääsevään valokuvaajaan, kun yhteiskunnan romahdus ympärillä on täydellinen? Miksi juuri sillä olisi eniten väliä?

CIVIL WAR näyttää tekniseltä suoritukselta, ei kenenkään intohimoprojektilta.

Käsikirjoitus luistaa käytännössä kaikissa kohtauksissa. Sinänsä nimekäs kansainvälinen näyttelijäkaarti vaikuttaa vaivaantuneelta rooleissaan. Eniten säälittää brasilialainen Wagner Moura, jonka avainhetki on tuhannesti nähtyä tuuleen huutamista.

Varsinaiset sotakohtaukset tavoittelevat sammakkoperspektiivin iskevyyttä, mutta ehkä Ukrainan ja Gazan kuvasto on turruttanut aisteja. Luodit osuvat ihmisiin mutta eivät sieluun.

Alex Garlandin kaikki elokuvat kertovat kohti kuilua käyvästä ihmiskunnasta. Temaattisesti tämäkin täyttää sijansa, mutta se ei tietenkään riitä.

ELOKUVA:
Civil War
Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Kirsten Dunst, Wagner Moura, Cailee Spaeny, Stephen McKinley Henderson
2024, 109 minuuttia
★★☆☆☆
AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Klassisen säveltäjän pojasta kasvaa gangstaräppäri

Emilio Sakraya esittää Rheingoldin päähenkilöä Giwar Hajabia.

Hampurilaisen Fatih Akinin (s. 1973) tilanne huolestuttaa. Hän ohjasi yhden 2000-luvun parhaista läpimurtotöistä, mutta on nyt saanut aikaiseksi tylyä meininkiä glorifioivan gangsterin kasvutarinan, Rheingoldin.

Se läpimurtohan oli Suoraan seinään (2004), rosoisen impulsiivinen rakkaustarina, asetelmaltaan hiukan kuin Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa, mutta punkahtavammin maustein. Sitä seurannut Taivaan reunalla (2007) oli vielä varsin onnistunut perhedraama kaikessa kipeydessään, mutta kevyempi Soul Kitchen (2009) jo melkoista soosia.

Sen jälkeisiä saksanturkkilaisen Akinin elokuvia en olekaan nähnyt, joten Rheingold – puhdasta kultaa on paluuni Akinin tuotantoon miltei 15 vuoden tauon jälkeen.

ELOKUVA
Rheingold – puhdasta kultaa
Ohjaus: Fatih Akin
Pääosissa: Emilio Sakraya, Kardo Razzazi, Mona Pirzad
2022, 138 min. Ensi-ilta 26.4.
★★☆☆☆

Tarina alkaa 1980-luvun alun Teheranista, jonka konfliktien keskeltä Khomeinin joukkojen vainoama intellektuelli kurdiperhe pakenee Irakiin. Nainen synnyttää päähenkilön eli Giwar Hajabin pimeässä luolassa yksinään. Perhe päätyy rajujen vankilakokemusten kautta Eurooppaan, ensin Ranskaan vauraampiin kurdipiireihin ja sitten Länsi-Saksaan (ilmeisestikin ollaan vielä 1980-luvulla), jossa kerrotaan olevan konserttisaleja miltei vieri vieressä. Hajabin isä kun on nimekäs säveltäjä ja kapellimestari.

TÄTÄ POHJUSTUSTA vasten on hämmentävää, ettei Rheingold ole elokuvana lopulta paljon enempää kuin muuan gangstaräppärin lökäpöksyissään löhöten kelaama, kovalla koulullaan leveilevä elämäntarina. Kestoa on liki eeppisesti 138 minuuttia. Nimi, suomalaisittain tutummin Reininkulta, viittoo wagnerilaiseen mytologiaan, ja poikkeuksellisen tarinasta tekee juuri Hajabin perhetausta, klassinen kulttuuri, mutta tähän maailmojen kuiluun ei ihme kyllä pureuduta.

Akin ei vaivaudu selittämään tai analysoimaan, miksi sivistyskodin poika valitsee rikollisen tien. Ensin kopioidaan pornokasetteja raksamiehille, sitten siirrytään huumekauppaan. Välissä opitaan puolustamaan kadulla itseään, tulemaan vaaralliseksi. Rajut lapsuudenkokemukset ja isän poissaolo toimivat yksinkertaistettuna purkinavaajana Hajabin kovapintaiselle kehitykselle, jota elokuva melkeinpä juhlii. Räppäriura Xatar kulkee kirjaimellisesti sivussa, Akin ei osoita siihen ihmeemmin mielenkiintoa.

Elokuvan paras kohtaus on humanisti-isän ja perheestään jo kauan sitten erkaantuneen pojan tapaaminen vankilassa. Samaa riipaisevuutta kaipaisi muuhunkin elokuvaan, mutta machoilun pinnan alle ei löydy edes Wagnerilta avaimia.

Rheingold päättyy omahyväisemmin kuin uskoisikaan. Hajabilla menee messevästi, mutta entä hänen siskollaan, joka on opiskellut itselleen huippukoulutuksen, mutta kärsii joka kerran työtä hakiessaan veljensä rikollisesta maineesta?

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Ryan ”Ken” Gosling taivuttaa itseään eilisten vaarojen mieheksi

  • Elokuva
  • 26.04.2024
  • 7:31
  • (Päivitetty: 25.04. 19:13)

1970-luvun lopussa Hollywoodissa kiinnitettiin hitusen enemmän huomiota stunt-miehiin, vaarallisten kohtausten sijaisnäyttelijöihin.

Alan palkatuimman miehen Hal Needhamin ohjaama Hooper (1978) kuvasi melko mukiinmenevästi ikääntyvää stunt-ukkoa, Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) keräsi kiitosta kriitikoiltakin.

Vuosikymmenen vaihduttua televisiossa alkoi pyöriä sarja The Fall Guy (1981-86). Sen takana oli kultanäppi Glen A. Larson (1937-2014), jonka samanaikaisiin menestyssarjoihin lukeutuivat myös Magnum, Taisteluplaneetta Galactica ja Ritari Ässä.

Toisin kuin niitä, Suomessa The Fall Guyta esitettiin vain kaapelikanavilla nimellä Vaarojen mies. Näin siitä silmät puolittain pyöreinä yhden jakson juuri omilleen muuttaneella serkullani Tampereen Onkiniemessä keväällä 1985.

Valkokankaan modernien miljöiden vaaravetoisessa viihteessä elettiin hengähdystaukoa 1970-luvun katastrofielokuvien ja 1980-luvun lopun turbotoimintarainojen välissä, kun Indiana Jones nosti hetkeksi vanhanaikaisen seikkailun muotiin.

Stunteille riitti kyllä laajalti kysyntää, mutta ilmiöiden vuorovedessä itse ammatti herätti siis myös sisällöllistä kiinnostusta.

ELOKUVA
The Fall Guy
Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham
2024, 126 min. Ensi-ilta 26.4.
★☆☆☆☆

40 vuotta myöhemmin The Fall Guysta on tehty elokuva. Uutuus alkaa vetoavasti Kiss-yhtyeen hitillä I Was Made for Lovin’ You (1979) ja kierrättää sen kertosäettä myös pitkin elokuvaa erilaisina versioina.

Valinta kuvastaa osuvasti edellä mainitun ajanjakson poikamaisen eskapistista populaarikulttuuria.

Siinä onkin kiinnostavin anti, mitä The Fall Guylla on tarjottavanaan.

”VAAROJEN MIES” on todellakin yhä mies, ja yhä myös nimeltään Colt Seavers (Ryan Gosling). Alussa hän joutuu rutiinisuorituksensa keskellä työtapaturman uhriksi ja jää sivuun koko alalta.

Entisen mielitietyn Jody Morenon (Emily Blunt) ohjaama uutuuselokuva kuitenkin kaipaa kuntoutuvaa miestä, etenkin, kun sen päätähti on kadonnut jäljettömiin.

Rikosjuoni ja rakkaustarina on käsikirjoitettu löyhemmiksi ja latteammiksi kuin edellä mainituissa 80-luvun amerikkalaisten tv-sarjojen jaksoissa konsanaan.

Draaman ja henkilöiden pinnallisuudessa on tietysti ripaus itseironiaa, mutta se ei ole riittävän iskevää ja etäännyttävää.

Rasittavaksi yltyvästä komediallisesta vaihteesta vastaa tuottajaa näyttelevä Hannah Waddington, se vitsiniekka viime vuoden euroviisujen juontajakolmikosta.

Vauhtia, joukkokohtauksia ja sähellystä riittää, ilman, että se olisi hetkeäkään erityisen lumoavaa. Ikään kuin Gene Simmons puuttuisi cameoroolista.

Digiajan vaikutusta stunt-kulttuuriin David Leitchin, niin ikään entisen stuntin, ohjaama elokuva ei ihmeemmin ruodi, vaikka nykymaailmassa se tapahtuu.

The Fall Guyssa olisikin paljon mahdollisuuksia. Mieleen tulevat hiukan oudosti Douglas Sirkin melodraamat, joita on nähty kevään mittaan televisiossa.

Rakkauden ja elämänpalon, vauhdin ja kuolemanuhman mutkikas kombinaatio voi olla sekä syvällistä että säväyttävää, kun miettii vaikkapa taitolentämisen parissa solmuilevaa Paholaisen enkeleitä (1957).

The Fall Guy sen sijaan on tyhjää, mainosmaisten ihmisenruotojen temppuilua, joka väittää Ryan Goslingin ikipuhtoisilla pojunkasvoilla, että väkivalta ei satu, kun on ammattimies asialla. Emily Bluntia käy sääliksi, vaikkei hän sitä varmasti ansaitse.

Vieläköhän kaapelikanavalta tulee ohjelmaa?

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Huvikumpu naturalismin maisemassa – iloisen energinen Siskoni on viiden tähden selviytymiskuvaus

Siskokullat Laura, Mira ja Steffi eli Bianca Delbravo (vasemmalla), Dilvin Asaad ja Safira Mossberg.
  • Elokuva
  • 19.04.2024
  • 15:57
  • (Päivitetty: 19.04. 16:51)

Peppi Pitkätossu -rinnastukset ovat Mika Gustafssonin esikoiselokuvalle täysin perustellut.

On ilo, että ruotsalaiselokuvassa Siskoni on ollut kosolti suomalaisiakin tekijävoimia takana (osatuottajana Tuffi Films ja ”visuosasto” lavastus-puvustus-maskeeraus kokonaan suomalaiskäsissä).

Etunimestään huolimatta sen ohjaaja Mika Gustafsson ei kuitenkaan ole maanmiehiämme vaan Linköpingissä vuonna 1988 syntynyt nainen, joka sai tästä esikoispitkästään tämän vuoden Guldbagge-jaossa parhaan elokuvan palkinnon. Lisäksi Siskoni on palkittu parhaana esikoiselokuvana myös Venetsian ja Lontoon elokuvajuhlilla.

ELOKUVA
Siskoni
Ohjaus: Mika Gustafsson
Pääosissa: Bianca Delbravo, Dilvin Asaad, Safira Mossberg, Ida Engvoll
2023, 108 min. Ensi-ilta 19.4.
★★★★★

Palkintosumaa ei käy ihmetteleminen. Siskoni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen debyytti, joka ei kangistu esikuvien kumarteluun. Jotain sukulaisuutta sille voi kyllä hakea Truffaut’n esikoisesta 400 kepposta, mutta Gustafssonin elokuvan tytöt ovat astetta villimpiä ja vapaampia kuin ranskalaismestarin koltiaiset.

Kirjallisuuden puolelta löytyy sitten vahvempi referenssiteos: Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu. Gustafssonin elokuvassa Peppejä on triplasti, sillä kolmesta siskoksesta kukin kapinoi järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -periaatetta noudattaen.

KOLME SISARUSTA Laura, Mira ja Steffi, iät 16, 12 ja seitsemän, elävät omin päin nimeämättömän kaupungin lähiös­­sä. Heidän äitinsä on taas kerran, ja nyt peruuttamattoman tuntuisesti, kadonnut omille teilleen.

Tytöt ovat tottuneet selviytymään. Ruoka hankitaan juonikkaasti marketista pöllimällä, ja kotiaskareista selvitään peppimäisen kekseliäästi.

Eräänä päivänä ”sosiaalitantta” alkaa puhelimitse pyydellä tyttöjen äitiä ottamaan yhteyttä, ja kertoo Lauralle, että sossusta ollaan lähiaikoina tulossa kotikäynnille. Se merkitsisi oletettavasti huostaanottoa ja sisarustrion hajottamista sijaisperheisiin.

Tällainen ei Lauran mielestä tule kysymykseen, ja niinpä tämä katraan vanhin alkaa sisariltaan salaa junailla heille feikkiäitiä tarkastuksen ajaksi. Sellaiseksi varsin kelpo olisi naapurustosta löytyvä Hanna (Ida Engvoll), päälle päin ihan tavalliselta tuntuva sopivan ikäinen nainen, jonka fasadin takaa löytyy kuitenkin epäsovinnaisia taipumuksia.

Kirjavaa aikuisväkeä löytyy myös tyttöjen muusta lähipiiristä, kuten karaokekuninkaaksi pyrkivä Sasha ja tivolin väki, joka vertautuu Pitkätossun seikkailujen sirkusepisodiin

Lähiön lasten yhteisössä vallitsevat omat lakinsa ja siirtymärituaalinsa. Jälkimmäisistä pääsevät elokuvan eloisissa kohtauksissa osallisiksi niin Mira ensimmäisten kuukautisten alkaessa kuin Steffi maitohampaan irrotessa.

SISKONI-ELOKUVA törmäyttää ilman sosiaalipornomaista ahdistuksen kylvöä lapsuuden huolettomuuden varsin koruttomaan elämänpiiriin, jossa hyväosaisuus ei näytä olevan kenenkään etuoikeus. Näin syntyy rehevää elokuvakerrontaa, jota voisi kutsua vaikka maagiseksi naturalismiksi.

Aivan erityinen kiitos pitää antaa henkilöohjauksesta. Mitä kaikkea Mika Gustafsson on saanutkaan irti tyttötriosta! Ja luultavasti sen enempiä päsmentämättä. Bianca Delbravo (Laura), Dilvin Asaad (Mira) ja Safira Mossberg (Steffi) valloittavat vauhdillaan ja koskettavat, kun heidän roolihahmojensa kahlitsematon lapsenelämä joutuu vaaravyöhykkeelle.

Elokuvan suomenkielinen nimi on vähän yksioikoinen, mutta en täysin ymmärrä perusteita alkuperäisnimellekään. Paradiset brinner viittaisi jonkinasteiseen tuhoon, mutta ei elokuvassa sellaista ainakaan lähinäköpiirissä ollut. Lapset tuntuivat olevan elämässään enemmän ”liekeissä” kuin aikuisten oikeasti liekeissä.

Tästä elokuvasta jää pitkäksi aikaa lämmin olo. Ja korvamadoksi Abban varjoon 7o-luvun lopulla tuomitun Secret Servicen skandihitti Oh Susie, joka on täydellinen biisi tämän elokuvan soundtrackille.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Yrmy mies uurastaa nummella kohti aatelisuutta

Mads Mikkelsen esittää taas totista, vakaasti tuijottavaa miestä, joka palaa sotilaallisista tehtävistä kotikonnuilleen.

Nikolaj Arcelin ohjaama historiallinen spektaakkeli Luvattu maa (Bastarden) edustaa tuttua tanskalaista Zentropa-laatua. Tuotantoarvot ovat näyttävät ja kerronta vetää.

Ludwig von Kahlen (Mikkelsen) on todellisesta historiasta poimittu henkilö, joka sai aatelisarvon, koska onnistui kesyttämään erään karun Jyllannin nummen viljelysmaaksi. Sopimus menettelystä kuninkaan kanssa neuvotellaan elokuvan alussa, vuodessa 1755.

ELOKUVA
Luvattu maa
Ohjaus: Nikolaj Arcel
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Amanda Collin, Simon Bennebjerg
2023, 128 min. Ensi-ilta 12.4.
★★★☆☆

Seutua tyrannisoi kuitenkin paikallinen maanomistaja Frederik de Schinkel (Simon Bennebjerg), jonka sadistisuus käy selväksi elokuvan edetessä. Alkupuolella nähdään Kahlenin ja de Schinkelin, jotka tietenkin ovat rakastuneita samaan naiseen, illalliskeskustelu, jonka aikana jälkimmäinen yrittää vakuuttaa toista elämässä vallitsevasta kaaoksesta ja sille antautumisesta. Filosofisesti varsin selvästi hyviksiin ja pahiksiin jakautuva elokuva tekeekin aika jyrkän ja epäilyttävän asenteellisen jaon sattumanvaraisen kaaosteorian ja palkintohakuisen uudisraivaajahengen välille.

Luvattu maa on paikoin aivan täyttä historiallista hard core -saippuaa vallan ja rakkauden väännöillään, mutta se sisältää joitain tavallista kiinnostavampia ulottuvuuksia. Romanien asema yhteiskunnan ulkopuolisina valottuu mielenkiintoisella tavalla, jolla on yhteyksiä myös Kahlenin omaan taustaan ja identiteettiin. Kahlen ei saa uudenlaista elinkeinoa edustaville perunamailleen työmiehiä, koska nämä pelkäävät hänen kasvattityttönsä Anmain (Melina Hagberg) tuovan huonoa onnea.

Luvattu maa on sinällään vaikuttava havahtumisen kuvaus sääty-yhteiskunnassa uurastavasta miehestä, joka kyllä saa sen, mihin tähtää, mutta lopulta, minkä tähden?

Väkivallan näytösluonteisuus tekee tästäkin tanskalaiselokuvasta kuitenkin ongelmallisen. Vaikka 1700-luvun otteet olivat varmasti tylyjä, tuntuu Luvattu maa tällä tasolla puhuttelevan tarantinolaiseen Kill Bill -estetiikkaan mieltynyttä sukupolvea. Harmillista, sillä Luvatussa maassa olisi ainekset paljon koherentimpaan historianäkemykseen.

Luvattu maa on profeetallisen tylsä suomenkielinen nimi elokuvalle, jonka alkuperäisnimi tarkoittaa paskiaista. Etenkin, kun muistaa Andrzej Wajdan kuumehoureisen teollisuusspektaakkelin, joka kantoi myös nimeä Luvattu maa (1975).

AVAINSANAT

Kotimaiset elokuvat jyräsivät alkuvuonna – “On ollut ilo seurata”

Näyttelijät vasemmalta, Tobias Zilliacus, Amanda Kilpeläinen-Arvidsson, Amanda Jansson, Beppe Lanz, Linus Troedsson ja Jonna Järnefelt Myrskyluodon Maija -elokuvan kutsuvierasensi-illassa Helsingissä.

Suomalaiset kävivät alkuvuonna elokuvissa selvästi edellisvuotta innokkaammin.

Tammi-maaliskuussa elokuvateattereissa käytiin elokuva-alan yritysten kattojärjestön Filmikamarin mukaan yli 2,3 miljoonaa kertaa, mikä on 25 prosenttia enemmän kuin viime vuonna.

Etenkin kotimaiset elokuvat kiinnostivat katsojia. Kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 53 prosenttia, ja kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa oli kuusi kotimaista elokuvaa. Yhdysvaltalaisten elokuvien tarjontaa heikensivät Hollywoodin viimevuotiset lakot.

-  Useilla paikkakunnilla kotimaisten osuus on ollut reilusti yli 70 prosenttia. On ollut ilo seurata, kuinka sankoin joukoin erityisesti pienten paikkakuntien elokuvateatterien asiakkaat ovat lähteneet liikkeelle, Filmikamarin toimitusjohtaja Tero Koistinen sanoo tiedotteessa.

Katsotuin elokuva tammi-maaliskuussa oli Myrskyluodon Maija yli 420  000 katsojalla. Luottomies-elokuva: All In keräsi yli 290  000 katsojaa ja suosituin Hollywood-elokuva Dyyni: Osa kaksi sai yli 200  000 katsojaa.

AVAINSANAT